"Onneksi kukaan ei ollut näkemässä"

Olin talven aikana laatinut ”kaksivuotissuunnitelman”, jonka mukaan yrittäisin saada Tirrille paikan luonnetestiin joko tänä kesänä tai viimeistään ensi vuonna. Tässä lähiseuduilla ei kauhean paljon luonnetestejä yleensä järjestetä, mitä nyt Hankasalmella aina silloin tällöin, joten olin ihan varautunut reissaamaan kauemmaksikin testin perään. Tai järjestetäänhän Muuramessa jonkun verran, mutta kun käymme samalla kentällä agiliitelemässä, niin en halunnut Tirrille huonoja kokemuksia ko. paikasta.

Rupesin siis hyvissä ajoin katselemaan luonnetestikalenteria sillä silmällä – ja todellakin näytti siltä, että ajomatkaan on syytä varautua. Hieman yllättäen kuitenkin onnistuin saamaan paikan heti ensimmäiseen yrittämääni testiin, joka vielä järjestettiin mukavan lähellä eli Vesangalla.

Eilen sitten pakkasin autoon koiran ja tykötarpeet, sekä täyden sadevarustuksen. Jota myös tarvittiin… Onneksi ei kuitenkaan satanut ihan kaatamalla, enimmäkseen pientä tihkua ja välillä sitten pikkasen räväkämmin. Mutta ei niin paljoa, että se olisi mitenkään vaikuttanut testiin, Tirri kun ei pienistä sateista hätkähdä.

Luonnetesti oli ihan "Tirrin näköinen". Tuomareiden mukaan läpi testin näkyi kolme ominaisuutta: ensinnäkin Tirri on pehmeä. Kelkkaa se ei suostunut tulla haistelemaan ennen kuin tuomaritkin olivat siinä minun kanssani vieressä kyykkimässä, ja silloinkin se nuuhkaisi vain varovasti hihan kärkeä. Ja muutenkin ikävät paikat kierrettiin hihnanmitan päästä vaikka miten monta kertaa siitä mentiin ohi. Yllättäen tynnyri ei ollutkaan yhtä paha juttu kuin kelkka ja haalari, sitä Tirri ei mielestäni säikähtänyt yhtä paljoa, eikä jälkikäteenkään tynnyri ollut niin pelottava: kun minä menin istumaan tynnyrille, tuli Tirri ihan (tai lähes? - en enää muista varmasti) houkuttelematta siihen liki, ja nousi puoliksi minun syliini. Tuomarit muistuttivat palautetta antaessaan, että porokoira on alkukantainen rotu - villi susi saisi luonnetestissä tuloksen -2 pehmeä, eli saman kuin Tirri.

Toinen läpi testin näkynyt juttu oli Tirrin asema lauman alimpana. Se on tottunut olemaan porukan "vauva", ja jättämään isot asiat muiden huoleksi. Testissäkin sen asenne oli tyyliä "minä tästä häivyn, hoitakaa te muut tää juttu". Se yksinkertaisesti halusi pois ikävistä tilanteista yrittämättä mitenkään ratkaista niitä itse. Se ei puolustanut minua, vaan yritti poistua paikalta. Se ei puolustanut seinään kytkettynä itseään, vaan yritti poistua tilanteesta. Suuren (suurimman?) osan ajasta se veti poispäin, tai siltä minusta ainakin tuntui.

Ja kolmas "läpi puskeva" ominaisuus oli se, ettei Tirri ole kauheasti sidoksissa minuun. Hankalissakaan paikoissa se ei hakenut minusta turvaa. Toisaalta pimeässä huoneessa se ei yhtään arastellut pimeyttä (ei kai, kun koko talvi on lenkkeilty otsalampun valossa), mutta ei sillä ollut myöskään mitään tarvetta lähteä minua etsimään. Se vain hengaili siellä ja haisteli paikkoja, ja vasta kun vähän kutsuin sitä, sille tuli mieleen että ai niin, se akkakin taitaa olla tuolla jossain.

Lopputulos oli +54 ja laukausvarma. Kiitos ampumaradan lähimaisemissa jäljestämisen, Tirri ei kuormittuneenakaan korvaansa lotkauttanut ampumisille. Laukausvarman lisäksi tuomarit sanoivat sen olevan erittäin ihmisvarma: sillä ei ollut missään vaiheessa minkäänlaista yritystä käydä uhkaamaan ihmistä, ei minua puolustaakseen eikä myöskään itseään.

Osasuoritusten pisteet olivat siis:
Toimintakyky -1 pieni
Terävyys +1 pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu -1 haluton
Taistelutahto -1 pieni
Hermorakenne +1 hieman rauhaton
Temperamentti +2 kohtuullisen vilkas
Kovuus -2 pehmeä
Luoksepäästävyys +2a luoksepäästävä, aavistuksen pidättyväinen
Laukauspelottomuus +++ laukausvarma

Kotona vertasin Tirrin tuloksia Siidan aikanaan saamiin, ja kyllähän ne olivat hyvin samanlaiset. Ainoana erona oli se, että Siida puolusti sekä minua että itseään (terävyys ja puolustushalu kumpikin +3) ja luoksepäästävyys oli Siidalla 2b (hieman pidättyväinen, kun Tirri oli aavistuksen pidättyväinen). Eli ihan se Tirri on äitinsä poika. Taitaapi vain olla vähän sellainen peräkammarin poika…

Oli kyllä taas mielenkiintoinen päivä. Sitä jäin miettimään, että mitenkähän Tirrin reagointi muuttuu siinä vaiheessa kun Haltista aika jättää, ja Tirri onkin talouden ainoa Mies. Tai muuttuuko mitenkään. Voisi olla ihan mielenkiinnosta viedä silloin Tirri uudestaan testattavaksi (sehän on kertaalleen mahdollista, koska nyt ei tullut "hyväksyttyä" tulosta) ja katsoa, onko tuo "minä tästä häivyn, hanskatkaa te tää homma" -asenne muuttunut. Mutta sitä pitää miettiä sitten, kun Tirri on ollut vuoden tai pari lauman ainoa uros. Mihin toivottavasti on vielä reilusti aikaa.

Koiranäyttelyissä on mukava käydä. Useimmiten menen sinne töihin, mutta kerran-pari vuodessa innostun myös ilmoittamaan omia koiriani. Ihan puhtaasti turistina en ole tainnut näyttelyihin ehtiä enää vuosiin.

Aikoinaan Haltin kanssa näyttelyssä saattoi jopa ihan oikeasti olla mahdollisuus menestyä. En sitten tiedä oliko syynä tuo menestymisen mahdollisuus vai oma kokemattomuuteni, mutta tuolloin myös tuppasin jännittämään ennen kehään menoa ihan tolkuttomasti. Haltin valioiduttua oli ohjelmassa kastraatio ja narttupennun hankinta, ja tuli seuraavan sukupolven vuoro astua kehiin.

Siida ei ole koskaan ollut mikään näyttelytähti, ei edes minun puolueellisissa silmissäni. Liikaa whippetin verta tai jotain, mutta rimpula mikä rimpula. Toisaalta en myöskään ole halunnut lihottaa sitä ”näyttelykuntoon”, minusta koiran hoikkuus ja terveys ovat kuitenkin paljon näyttelymenestystä tärkeämpiä asioita. Eikä liika massa olisi ollut eduksi myöskään agilityssa. Sterilisaation jälkeen sille on kuitenkin tullut lisää massaa, tosin minun (ja jälkikasvun) silmissä se nyt on lähinnä hylje, kun silmä on vuosien ajan tottunut kevyempään versioon.

Tirri on tainnut periä äitinsä keveyden, tai ainakin toistaiseksi se on vielä ihan rimpula sekin, vaikka ikää on jo kolme vuotta. Reilu kymmenen vuotta sitten Haltikin oli kevytrakenteinen kolmevuotiaaksi asti, sen jälkeen se sai lisää massaa ja lähes päivälleen vuoden aikana tarvittavat kolme sertiä, niistä viimeisen ja muotovalion arvon noin viikko neljännen syntymäpäivänsä jälkeen. Ainakaan toistaiseksi Tirri ei osoita merkkejä samanlaisesta kehityksestä, mutta antaa ajan kulua. Ja jos jätkä jää rimpulaksi, niin so what, meillä kun nuo näyttelyt eivät todellakaan ole tärkeysjärjestyksessä lähelläkään kärkeä.

Haltin kanssa tosiaan jännitin ja hermoilin näyttelyissä. Nykyään kun menestyksen mahdollisuuksia ei juuri ole, tulee koko tilaisuuteen suhtauduttua paljon rennommin. Eikä ota niin pultteja vaikka koira haukkua paukuttaa kehässä lähes tauotta, tai liikkeiden takia on vähällä tulla EVA kun koira keskittyy vain maleksimaan ja haistelemaan maata, kun tarkoitus olisi ravata vetävällä askeleella. Näyttelyharrastuksenhan on tarkoitus olla hauskaa, ei sinne pidä mennä ryppyotsaisena!

Nämä minun nykyiset ”näyttelytähteni” ovat yleensä saaneet vuorotellen H:ta ja T:tä kumpikin. Molemmilla on EH ensimmäisestä virallisesta näyttelystään junioriluokassa, sen jälkeen liiallisesta keveydestä on rangaistu enemmän. Vanhojen näyttelysääntöjen aikaan sanoinkin, että kun meidän lauma menee näyttelyyn, on ohjelmassa Ruotsalaisuuden päivä: sinistä tai keltaista.

Viime vuoden alussa näyttelyiden ”värikoodit” muuttuivat, ja nykyään sininen tarkoittaakin EH:ta. Samalla meidän Ruotsalaisuuden päivämme muuttuivat Rion karnevaaleiksi – keltainen ja vihreä kun ovat Brasilian värit.

Tänään lähdimme taas nuoriso-osaston kanssa Rion karnevaaleihin, tällä kertaa Jämsän ryhmikseen. Olin ilmoittanut molemmat, Siskon oli tarkoitus tulla mukaan koirakairaksi pitelemään toista koiraa sillä aikaa kun olen toisen kanssa kehässä. Siskolle tuli kuitenkin este, ja olin jo ehtinyt ilmoittaa molemmat.  Kysyin Ystävää avuksi, mutta hän ei ollut varma pääseekö tulemaan. Nou hätä, ajattelin, voinhan jättää Siidan autoon odottamaan, ja sitten Tirrin arvostelun jälkeen käydä vaihtamassa koiraa. Tällä taktiikalla Siida myöhästyisi kehästä ja saisi siis vain laatuarvostelun, mutta eipä sillä ole väliä, eihän H:lla tai T:llä muutenkaan pääse jatkoon.

Ystävä pääsi kuitenkin lähtemään mukaan, ja hyvä niin. Tirrin menestys AVO-uroksissa oli odotetun kaltainen, tuloksena oli keltainen kortti eli H. Suurimpina virheinä liiallinen keveys ja liian korkea häntä, kummastakin olen aivan samaa mieltä. Tällä kertaa Tirri malttoi sentään olla haukkumatta kehässä, mutta sen sijaan se keskittyi haistelemaan maata, ja oli oikeastaan ihme että tuomari sai sen liikkeet ylipäätään arvosteltua.

Mutta Siidan ensiesiintyminen veteraaniluokassa aiheutti jymypaukun. Liikkeessä sekin tuppasi keskittymään haisteluun, vaikkakaan ei ihan yhtä hartaasti kuin Tirri. Seistessä se malttoi hyvin olla aloillaan, ja seisoikin suhteellisen kauniisti. Kuuntelin tuomarin sanelua, ja se kuulosti hyvin samanlaiselta kuin Tirrille annettu arvostelu. Mutta tuloksena olikin ERI! Tuomari selitti minulle, miksi hän ei voi antaa SA:ta, ja minä hihkuin sisäisesti jo pelkästä ERIstäkin – sekin tuntui aivan käsittämättömältä.

Vasta kun Tuttu Kehis ojensi minulle ROP-VET-ruusukkeen tajusin, että tässähän ollaan menossa Isoon Kehään. Tai en minä sitä itse asiassa siinäkään vaiheessa tajunnut. Tiesin, mutta en tajunnut… Huimaa! Ihan uusi kokemus minulle, Haltikaan ei koskaan ollut ROP, vaan parhaimmillaankin ”vain” VSP (mikä on todella hyvä tulos sekin).

Kävin välissä heittämässä koirakairana toimineen Ystavän kotiinsa. Samalla vein myös Tirrin kotiin, ja palasin Siidan kanssa odottelemaan BIS-kehää. Eihän sieltä ollut minkäänlaista menestystä odotettavissa (eikä tullutkaan), mutta sen kerran kun minulla oli mahdollisuus päästä Isoon Kehään, niin olihan sinne mentävä.

Aamulla olin siis lähtenyt koirineni Rion karnevaaleihin. Hiljaa mielessäni ajattelin, että jos oikein hyvin menee, niin jompikumpi koirista saattaisi saada EH:n ja tuloksena olisikin siis Ruotsalaisuuden päivä. Mutta pieneen mieleenikään ei tullut, että pääsisimme osallisiksi Pamplonan härkäjuoksuista (tai Buñoliln tomaattisodasta, Espanjassahan sekin järjestetään). Uskomatonta!

Eihän se saanut edes SA:ta, eikä siis päässyt paras narttu –kehään. No ei saanut ei, mutta ei sillä ole mitään väliäkään. Siida ei ole sertifikaatin arvoinen koira, piste. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ERIkin taitaa kyllä olla vähän yläkanttiin, EH voisi ”hyvänä päivänä” olla paikallaan.

Vaan tänään ei ollut ”hyvä päivä”, tänään oli loistava päivä! Eestaas ja ympäri Isossa Kehässä, ja minä olen vieläkin ihan täpinöissäni. Myös ilman sitä SA:ta.

Olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut Afrikan eläimistä. Kuusivuotiaana kirjastokortin saatuani luin tietysti asiaankuuluvat lasten- ja sittemmin nuortenkirjat, mutta myös kaikki löytämäni koirakirjat. Ja siinä vaiheessa kun osasin koirakirjat suunnilleen ulkoa, rupesin katsastelemaan mitä muita kirjoja kirjaston eläintiede-hyllystä löytyy. Ja löysin Afrikan eläimet.

Serengeti ei saa kuolla, Viisisataa elefanttia, Joy Adamsonin Elsa-leijona (Vapaana syntynyt + jatko-osat) ja Pippa-gepardi (Pippa, savannien kaunotar). Nämä ja monet muut Afrikan luontoa käsittelevät kirjat tekivät minuun vaikutuksen, joka ei vieläkään ole lakannut. Vuosien ajan unelma-ammattini oli eläinten käyttäytymisen tutkija Afrikan savanneilla. Tai hieman realistisempi Korkeasaaren eläintenhoitaja, kiitos Sesse ja Ilkka Koiviston kirjojen… Mutta kuunneltuani biologi-enoni juttuja biologian opiskelusta eläinten leikkelyineen, tulin siihen tulokseen ettei minusta olisi opiskelemaan biologiaa. Vasta aikuisena olen miettinyt, kuinka paljon jutuissa mahtoi olla puhdasta faktaa ja kuinka paljon väritettyjä tarinoita. Valitettavasti en voi sitä enoltani enää kysyä…

Afrikan eläimistöä ja safarimatkailua käsittelevistä kirjoista opin myös termin ”the big 5” – viisi suurta, joiden bongaaminen on jokaisen (?) Afrikan luonnonpuistoissa vierailevan unelma. Nämä eläimet ovat leijona, leopardi, afrikannorsu, sarvikuono ja puhveli – ei siis mitenkään itsestään selvä viisikko löydettäväksi. Haaveissani kuitenkin on päästä joskus edes yrittämään, vaikka olisin onnellinen jos pääsisin näkemään edes Ngorongoron seeprat livenä. Myös hyeenakoirat (nykyiseltä nimeltään savannikoira) ovat jostain syystä aina kiehtoneet minua vähemmän mairittelevasta maineestaan huolimatta. Ehkäpä sitten joskus eläkkeellä rahavarat riittävät tuon unelman toteuttamiseen, toivottavasti siinä vaiheessa terveyskin vielä riittää vaikka olenkin jo nyt joutunut luopumaan ajatuksesta Kilimanjarolle kiipeämisestä.

Toisaalta tunnen läheisiksi myös päivän muotitermit downsizing ja kotoilu. Elämän pienistä iloista tulee nauttia, ja kotona on kivaa – minulle oikein hyvin sopivat näkökannat. Niinpä olen tänä talvena (tai oikeastaan vasta nyt keväämmällä) kehittänyt isosta vitosesta pienemmän ja kotoisemman käsitteen ”the small 5”. Ja myös onnistunut bongaamaan tuon pikkuvitosen ihan vain kotona työhuoneeni ikkunasta katselemalla, ja kertaalleen peräti kaikki viisi yhtä aikaa.

Mitä sitten kuuluu tuohon kotoiseen pikkuvitoseen? Lintulaudan lempparini, eli viisi eri tiaista. Ovathan punatulkut, vihervarpuset, käpytikat ja muut mukavia lintulaudalla ja talipalloilla ruokailijoita, mutta jotenkin tiaisissa on vielä sitä jotain. Niiden eloisuus, pirteys ja yksinkertaisesti söpöys sulattaa jäyhemmänkin sydämen, saati sitten minunkaltaiseni eläinrakkaan hölmön.

Luin ihan äskettäin Ilkka Koiviston kirjan Elämänmittainen luontoretki. Siinä arkisten (ja silti aina yhtä kiinnostavien) luontohavaintojen ohessa oli paljon uutta nippelitietoa, jota aina yhtä tiedonjanoinen luonnontutkijasieluni oikein ahmi. Opin kirjasta mm. sen, että talitiaisen iän voi suunnilleen arvioida rinnan ”vetoketjun” leveydestä. Tai että sinitiaisista voi koiraan ja naaraan erottaa toisistaan koiraan hieman kirkkaamman värityksen perusteella.

Samasta kirjasta opin paljon uutta töyhtötiaisen pesinnästä sekä hömötiaisen elintavoista. Ja last but not least: spekulointeja siitä, miksi pyrstötiaisen pyrstö on niin kohtuuttoman pitkä. Ja niin paljon muutakin, osin tietoa, osin valistuneita arvauksia. Mutta kirjan luettuani aloin vielä ihan uudella innolla seurata tuota pikkuvitostani pihan ruokintapaikalla, ja saatan pitkiä aikoja vain tuijotella ikkunasta ja seurata vaikkapa kolmen pyrstötiaisen keikkumista samassa talipallossa.

Ei aina tarvitse matkustaa Afrikkaan asti…

Koiraihmiset on ihan oma ihmislajinsa. Ja siinä joukossa koirahullut muodostavat vielä ihan oma alalajinsa. Onhan siinä joukossa miehiäkin, mutta silti minulla on sellainen näppituntuma, että koirahulluissa naiset ovat kuitenkin enemmistönä. Itse tunnustaudun kuuluvani tuohon ”crazy dog lady”-kategoriaan, mikä ei varmaan ole yllätys kenellekään minut tuntevalle.

Mistä sitten tunnistaa todellisen koirahullun? Vain todellinen koirahullu:

• jonottaa kuukausitolkulla (ellei peräti vuosia) kunnalliselle hammaslääkärille lohjenneen hampaansa kanssa koska yksityinen tulisi niin kalliiksi, mutta mukisematta maksaa kolmenumeroisia summia eläinlääkärille aina kun se vain on vähänkin tarpeen (eli suhteellisen usein…)
• ostaa koiralleen ylihinnoiteltua erikois-spesiaali-super-hyper-dieettiruokaa, mutta syö itse pääasiassa kaurapuuroa ja tonnikalarisottoa, koska niitä saa halvalla
• ostaa omat vaatteensa (silloin harvoin kun ostaa) kirpparilta, mutta hankkii koirien kaulapannat, hihnat yms. suoraan satulasepältä, ja muutkin vermeet vähintäänkin eläintarvikeliikkeestä
• käy autolla hakemassa maitotölkin lähikaupasta, mutta kiertelee tunti- ja kilometritolkulla pitkin maita ja mantuja koiriensa kanssa
• omistaa viisi ulkoilupukua, mutta vain yhdet siistit housut (jos niitäkään) – hameista ei tässä yhteydessä kannata edes puhua
• kulkee iloisesti rikkinäisissä farkuissa tai alusvaatteissa, kunhan kumisaappaat on ehjät
• valitsee ostamansa vaatteet taskujen lukumäärän perusteella
• ei mieti hetkeäkään jos (kun?) eteen heitetään ukaasi ”joko minä tai koira(t)” – minkä takia koirahullujen keskuudessa sinkut taitavat olla yliedustettuina
• valitsee juhlapukunsa sointumaan koiran väriin – vaikka koira(t) ei(vät) olisikaan mukana juhlissa, niin koirankarvat ovat aivan varmasti
• löytää koirankarvan keitetyn kananmunan kuoren alta – mutta ei kiinnitä siihen mitään huomiota
• ei millään saa itseään hereille ehtiäkseen kahdeksaksi töihin, mutta ei koe mitään ongelmaa herätä ajoissa ehtiäkseen kahdeksaksi koiranäyttelyyn/kokeeseen toiselle puolelle Suomea
• pystyy nukkumaan oikein (no okei, suhteellisen) mukavasti 90 cm levyisessä sängyssä, vaikka ¾ siitä on koirien peitossa
• vaihtaa autoa ja/tai (yleisemmin ja) asuntoa sen mukaan, mikä on koirien kannalta parasta
• käyttää sosiaalisessa mediassa profiilikuvana koiraansa – suuri(n) osa kavereista tunnistaa koiran varmemmin kuin omistajan

Arvioisin, että jos edes puolet edellä mainituista pitää paikkansa, pääsee armoitettuun koirahullujen kiltaan. Minun osaltani (tietysti, koska olen listan laatinut) joka ikinen kohta natsaa – mistä voi totta kai tehdä omat johtopäätöksensä…

Olen aina sanonut, ettei mikään ole niin kallis kuin ilmainen risteily. Alan kuitenkin olla vahvasti sitä mieltä, että vapaalippu messuille tulee vähintäänkin hyvänä kakkosena…

Ensi viikonloppuna järjestetään Jyväskylässä kirjamessut. Alkuviikosta Esikoinen soitti ja kysyi, olisiko minulla lauantaina (siis tänään) asiaa kaupunkiin – Suomalainen Kirjakauppa oli ilmoittanut jakavansa aamusta alkaen nopeimmille kanta-asiakkaille vapaalippuja messuille. Lapsi haluaisi lipun, mutta ei itse pääsisi sitä työvuorojensa takia hakemaan.

Sanoin ensin, ettei minulla ole asiaa kaupunkiin, enkä täältä asti viitsi pelkkien vapaalippujen takia sinne lähteäkään. Myöhemmin kuitenkin muistin, että minunhan pitäisi viikonlopun aikana kuskata Kuopukselle televisio ja mikroaaltouuni, jotka ovat siirtymässä Siskon luota Kuopuksen osoitteeseen. Voisin vallan mainiosti ajoittaa tuon kuskausreissun lauantaiaamupäivään, ja piipahtaa samalla hakemassa messuliput.

En tiennyt miten paljon messulippuja olisi jaossa, joten varalta laitoin oikein kellon soimaan aamulla, että ehtisin kohtuullisen ajoissa kaupunkiin. Keskustassa säntäsin ensimmäisenä kirjakauppaan, ja siellä vielä ensimmäisenä kassalle, ja sain kuin sainkin liput sekä Esikoiselle että itselleni. Ja lipuilla kyllä näytti olevan kysyntää, kassalla oli kellonaikaan nähden yllättävän paljon jonoa, ja lähes kaikki asiakkaat olivat messulippuja hakemassa.

Kun liput olivat turvallisesti käsilaukussa, saattoi rauhassa katsella vähän ympärilleen. Ajattelin ensin mennä tutkailemaan alakerran ale-hyllyjä, mutta sitten päätin kerrankin pysyä lujana ja kaukana ale-kirjoista. Sen sijaan huomasin postikorttitelineessä kauniita Jyväskylä-kortteja. Ja viereisessä telineessä muuten vain kauniita kortteja…

Hurahdin viime kesänä postcrossaukseen, eli lähettelen postikortteja ympäri maailmaa – ja myös saan niitä eri maista suunnilleen samaan tahtiin. Yleensä ostan kortit Kirjatorilta, siellä kun saa ihan mukavia kortteja kymmenen kolmella eurolla. Jyväskylä-kortteja siellä kuitenkin on aika vähän, samoin kuin omassa lähikaupassani. Postcrossaus-profiilissa jokainen crossaaja voi esittää toiveita siitä millaisia kortteja mieluiten haluaisi saada – ja hyvin monen toivomus on lähettäjän kotikaupunkia esittelevä kortti.

Rupesin siis valitsemaan Jyväskylä-kortteja, vaikka ne maksoivatkin euron kappale. Sen jälkeen siirryin seuraavalle telineelle, jossa oli vintage-kortteja ja kauniita Suomi-kortteja. Seuraavassa telineessä oli Inge Löök –kortteja, joita en ollut aikaisemmin nähnyt missään myytävänä, mutta jotka myös kuuluvat monen postcrossaajan toivelistaan. Niitäkin piti poimia jokunen, vaikka kappalehinta oli jo 1,20. Sitten oli hienoja vähän isompia kortteja (1,60 kappale), joissa oli mm. avantouintia ja saamelaisten pukuja. Lopputuloksena oli iso nippu postikortteja ja 40 euron lasku – mutta olin onnistunut käymään kirjakaupassa ostamatta yhtään kirjaa!

Autolle kävellessäni päätin räntäsateen ”kunniaksi” mennä Forumin läpi. Ja siellähän on Kirjatori. Josta siis saa kymmenen postikorttia kolmella eurolla. Ostin 20. Ja lisäksi yhden keittokirjan, sekä puoleen hintaan myydyn pintaviallisen (minä en kyllä mitään vikaa huomannut) kirjan eläinten jäljistä. Laskun loppusumma lähenteli kahta kymppiä.

Olin jättänyt auton Matkakeskuksen parkkihalliin, koska siellä voi pysäköinnin maksaa lähtiessään – ja minulla ei juuri koskaan ole käteistä. Automaatilta piti sitten nostaa sitä käteistä että saan auton ulos hallista. Sain tietenkin kahden kympin seteleitä, ja parkkihallin pysäköintiautomaatti antaa vaihtorahat kolikkoina. Joten poikkesin Kalpikseen ”ostamaan suklaapatukan” ja samalla rikkomaan setelin pienemmäksi, ettei rahapussi ratkeaisi vaihtorahakolikoiden määrästä. Mutta Kalpikseen oli tullut vaikka miten paljon uusia irtokarkkeja edellisen käyntini (josta oli varmaan puoli vuotta) jälkeen, joten päätinkin ostaa niitä pienen valikoiman.

En ostanut juurikaan ”vanhoja tuttuja”, ainoastaan ihan muutamaa must have –herkkua, vaan keskityin niihin uutuuksiin. Silti pussi tuli niin täyteen, etten meinannut saada sitä suljettua. Ja suklaat keräsin vielä toiseen pussiin, etteivät ne lähmääntyisi suolapintaisten salmiakkien seassa… Kassalla vaaka osoitti ostokset lähes 25 euron arvoisiksi.

Sitten lähdin jo kiireesti keskustasta, ennen kuin törsäisin vielä lisää. Auton nokka kohti Kuopuksen kotia, ja siellä telkkari ja mikro pois kyydistä. Siskon vanha mikro osoittautui kuitenkin liian suureksi Kuopuksen keittiöön. Sovimme, että minä otan sen itselleni, ja Kuopus saa minun vanhan mikroni – olin muutenkin jo jonkun aikaa harkinnut uuden mikron hankintaa, ja sitä odotellessa Siskon vanha kelpaisi aivan mainiosti.

Kotimatkalla poikkesin vielä katsomaan, olisiko Esikoisella hiljainen hetki töissä jotta voisin jättää toisen messulipuista hänelle (totesimme, ettemme aikataulullisista syistä pysty menemään messuille yhdessä). Asiakkaita ei ollut montaa, mutta eipä näkynyt Esikositakaan. Menin siis piipahtamaan Prismassa katsomassa, löytyisikö sieltä tarvitsemaani pientä CD-laukkua.

Ei löytynyt. Sen sijaan löytyi kaksi Anna Puun levyä yhteensä kympillä. Myös Pariisin Kevään levyjä oli samanlaisessa tarjouksessa. En ollut koskaan kuullutkaan Pariisin Keväästä (siis yhtyeestä) ennen kuin pari päivää sitten, jolloin Työkaveri kertoi ostaneensa yhtyeen levyn. Koska musiikkimakumme ovat aika lähellä toisiaan (poislukien ooppera), uskaltauduin ostamaan tämän sian säkissä. Eihän se edes maksanut paljoa.

Kun kerran olin Prismassa, ajattelin käydä katsomassa missä hinnoissa mikroaaltouunit ovat nykyään. Rosenlew oli tarjoushinnassa, ja niitä oli vain kaksi jäljellä. Joista toinen lähti minun matkaani. Lisäksi matkaan lähti myös 10 kappaleen paketti henkareita, koska sekä vaatehuoneessa että eteisen naulakossa minulla oli ”lukupullat”, eli henkareita tasan tarvittava määrä eikä yhtään esim. vierasvaraksi. Prisman laskun loppusumma lähenteli jo satasta…

Ilmaisten messulippujen hakeminen tuli siis maksamaan parisataa euroa, jos lasketaan mukaan myös pysäköinti ja polttoaineet. Ja tämä oli siis vasta lippujen hakureissu, itse messut ovat vasta ensi viikonloppuna. Tuskin maltan odottaa, mitä siitä seuraa…

Aina välillä sitä joutuu tilanteeseen, jolloin joutuu toteamaan, että olisi ehkä kannattanut vähän miettiä etukäteen. Tilanne voi olla hankala tai nolo, onneksi harvemmin sentään vaarallinen – ja täysin ennakoitavissa, jos vain olisi tullut ajatelleeksi. Silloin sitä yrittää painaa mielensä sopukoihin eräänlaisen henkisen muistilapun, että tätä ei kannata kokeilla toiste.

Tänään oli taas sellainen aamu. Note to self: Kantohangen aikaan ei kannata ainakaan koko koiralauman kanssa mennä kovin tiheään metsään. Tonttini kulmalta lähtee polku pienehkön pusikon läpi radan varteen menevälle metsätielle. Olen pitänyt sitä auki läpi talven, siitä on hyvä oikaista jos ei viitsi mennä ison tien kautta. Mitä enemmän tässä talven mittaan on kertynyt lunta, sitä visummin koirat ovat pysytelleet visusti valmiilla polulla.

Vaan tänä aamunapa olikin eilisen suojakelin ja yöpakkasen jälkeen kantohanki. Joten kun taas aamulenkin päätteeksi oikaisin siitä pusikon poikki, lähtivät koirat toljastelemaan pitkin ja poikin hankea pitkin. Lopputulos: sillä aikaan kun selvittelin yhtä hihnaa puskasta, ehti kaksi muuta koiraa kiertämään jonkun muun puun väärältä puolelta – ja kumpikin tietysti omansa. Hihnoista ei myöskään oikein voinut laskea irti näin lähellä kotia, koska todennäköisyys sille että irti päässyt koira singahtaisi saman tien tsekkaamaan onko naapurin kissa pihalla (tai edes naapurin kissan ruokakuppi…) oli aivan liian suuri. No, onneksi kyseinen polunpätkä on suhteellisen lyhyt, joten selvisimme sieltä kuitenkin ihan kohtuullisessa ajassa.

Kantohanki (tai ”kantohanki”) on aiheuttanut muistamisen arvoisia tilanteita aikaisemminkin. Note to self: Jos mönkijän jälki kantaa koiraa, se ei välttämättä tarkoita sitä, että se kantaisi myös minua. Viime talvihan oli todella luminen, ja vaihtoehtoiset lenkkireitit alkoivat kevättä kohti olla vähissä kun mitään polkua ei jaksanut pitää auki – ei edes tuota edellä mainitsemaani pusikon läpi kulkevaa lähipolkua. Eräänä aamuna sitten huomasin, että läheisellä pellolla oli käyty ajelemassa mönkijällä. Sitä en kyllä vieläkään ymmärrä, miten se mönkijä oli voinut kulkea paksussa hangessa uppoamatta.

Koirat lähtivät kulkemaan mönkijän jälkeä pitkin, ja ”fiksuna” lähdin minäkin. Mutta siinä missä jälki oli riittävän tamppaantunut kantamaan alle 20-kiloista koiraa, se ei ollut lainkaan riittävän tamppaantunut kantamaan ylipainoista emäntää. Joten upposin joka askeleella haarojani myöten hankeen. En tainnut tarpoa kuin reilut kymmenen metriä, kun jo luovutin, huolimatta siitä että koirat olisivat halunneet vielä jatkaa matkaa. Ja totesin konttaamisen parhaimmaksi tavaksi päästä takaisin kovalle tielle. Ai että tunsin itseni fiksuksi siinä taluttaessani kontaten kolmea vastaan hannaavaa koiraa…

Osa ”muistilapuista” liittyy koiriin vain välillisesti. Note to self: Koiranlenkin jälkeen ei kannata ruveta siivoamaan samalla hiellä. Hikoilen herkästi, minkä voi todistaa esim. muutaman vuoden takainen jumppakaverini. Minun ei tarvinnut tehdä jumpassa kummoistakaan liikettä, kun jalkojeni juuressa alkoi jo velloa pieni Itämeri. Tämän tietäen tapanani on mahdollisuuksien mukaan tehdä useampia asioita ”samalla hiellä”. Toisin sanoen, vaikkapa koiranlenkin jälkeen jään saman tien pihalle tekemään lumityöt.

Siivoaminenkin on hikistä hommaa, varsinkin kesähelteillä. Kesällä kerran päätin aamulenkin jälkeen siivota samalla hiellä. Tormakkana keräsin kaikki koirien pedit kasaan ja menin pihalle niitä puistelemaan. Eipä olisi pitänyt, ei. Koiranpedit olivat tietysti täynnä hiekkaa, karvoja ja ties mitä nöftää. Puistellessa ne irtosivat ympäröivään ilmaan (mikä oli toki tarkoituskin) – ja liimaantuivat tiukasti minun hikiseen ihooni (mikä ei todellakaan ollut tarkoitus). Puisteltuani kaikki pedit olin lopulta niin paksussa kuorrutuksessa, ettei siivoamisen jälkeen riittänyt pelkkä suihkussa käynti, oli pakko lämmittää sauna.

Vaan osaanhan minä mokata ihan itsekin, ilman että koirilla on asian kanssa mitään tekemistä. Note to self: Ennen kuin tyhjennät tuhka-astian, tarkista tuulen suunta. Puolen Hehtaarin Metsässä on riittävästi tilaa mihin kipata takan, saunan ja grillin tuhkat. Kerään niitä ensin kuistilla olevaan vanhaan maalipönttöön, ja pöntön täytyttyä käyn kippaamassa sen Metsään. Kerran sitten iski laiskuus, ja ajattelin kipata pöntön vain nopeasti aidan yli ”lähirääseikköön”.  Sattui olemaan sellainen vähän tuulisempi päivä, enkä tajunnut olevani tuulen alapuolella ennen kuin oli liian myöhäistä. Siis siinä vaiheessa, kun kippasin 20 litraa tuhkaa metrin korkeudella vastatuuleen. Ei tarvinne selittää enempää…

Onhan näitä tilanteita tähän ikään mennessä tullut vastaan paljon muitakin, edellä mainitut ovat vain pieni otos viimeisen vuoden ajalta. Kaikkia en tähän hätään edes muista, ja loppuja en viitsi näin julkisella foorumilla ruveta kertomaan. (Ja jälkikasvu ei sitten rupea niitä kommenteissa muistelemaan, kiitos!)  Mutta mitenkäs se meneekään se vanha viidakon sananlasku: ”Fiksu selviää tilanteista, joihin viisas ei edes joudu.” Niinpä niin…

Luin aikoinaan Philippe Delermin kirjan Ensimmäinen siemaus olutta. Siinä hehkuteltiin ensimmäisen olutsiemauksen ihanuutta: toinen ja kolmas, saati viideskymmenes eivät ole ollenkaan sama juttu. Kirjassa kuvailtiin myös monia muita elämän pieniä iloja, joita ei aina tule huomanneeksi.

En muista enää tarkasti kirjan yksityiskohtia, mutta sen muistan, että olin suurimmaksi osaksi samaa mieltä Delermin kanssa. Varsinkin sen ensimmäisen olutsiemauksen osalta. Kun hetki on oikea, esimerkiksi lumitöiden, ruohonleikkuun tai saunan jälkeen, ei mikään voita sitä nautintoa, jonka saa ensimmäisestä siemauksesta kylmää olutta. Onhan siideri tai viinkin ihan hyvää, mutta niillä ei jostain syystä saa sitä ensimmäisen siemauksen nautintoa.

On minun(kin) elämässäni myös paljon muita pieniä iloja, jotka tässä talouskasvua ihannoivassa maailmassa ovat yllättävän usein ilmaisia, tai ainakin lähes ilmaisia. Kulinaristisia nautintoja voi toki saavuttaa kolmen ruokalajin illallisella huippuravintolassa, mutta silti asetan etusijalle kevään ensimmäisen grillimakkaran. Jonka kärtsään tietysti heti, kun säät hieman lämpenevät. Useimmiten ennen kevään ensimmäistä grillimakkaraa olen ensin lapioinut lumet grillin edustalta (ja grillistä). Vajaa neliömetri grillin edustalla riittää mainiosti saunajakkaralle ja innokkaalle grillaajalle, ja olutkin pysyy mukavasti kylmänä kun sen tumppaa vieressä olevaan lumikinokseen. Eikä grillin pohjalla oleva jääkään ole mikään este: siihen kun laittaa ensin tyhjän kaljapaksin alle, ja virittää tulet vasta sen päälle, niin hyvin onnistuu. Siinä vaiheessa kun kaljapaksi on palanut välistä, on hiillos jo sen verran voimissaan ettei se enää sammu alla olevan jään voimalla.

Myös kevään ensimmäinen aamukahvi ulkona on mainitsemisen arvoinen. Puhumattakaan kevään ensimmäisestä titityystä (tänä vuonna olen sen jo kuullut), ja paria kuukautta myöhemmin ensimmäisistä peipon lurituksista. Samoin joutsenien ja kurkien paluu sykähdyttää joka vuosi. Ja niin monen muunkin ”kevään ensimmäisen”, oli se sitten leskenlehti, kärpänen tai sitruunaperhonen.

Minun pienistä iloistani monet ovat aina liittyneet jollain tapaa luontoon, mutta täällä Puolen Hehtaarin Metsässä se jotenkin vielä korostuu. Miten mahtavalta tuntuukaan katsoa hirveä tai peuraa omassa pihassaan, tai seurata lehtokurpan jokailtaista ylilentoa. Tai bongata neljä erilaista tiaista yhtä aikaa lintulaudalta – oli todella hyvä idea viritellä lintulauta työhuoneen ikkunan taakse, etätyöpäivänä tai viikonloppuisin tietokoneella istuskellessa on niin mukava välillä lepuuttaa silmiä ja seurata lintulaudan tiaisia, punatulkkuja ja muita. Mitenkään väheksymättä noita edellä mainitsemiani kärpäsiä ja perhosia…

Kun oikein rupeaa miettimään, niin pienten ihanien asioiden listahan on lähes loputon. Ensimmäinen yö puhtaissa lakanoissa petivaatteiden tuuletuksen ja lakanoiden vaihdon jälkeen. Viesti tai puhelu vanhalta ystävältä (tai vanhalle ystävälle – miksi sen tekee niin harvoin?). Hyvä ja ystävällinen palvelu vaikkapa kaupassa. Kiireetön sunnuntaiaamu, kun voi ihan rauhassa virua sängyssä vielä vartin – tai vaikka tunnin. Riehakkaasti tervehtivä koiralauma kotiin tullessa. No okei, tuo koiralauma ei ehkä kuulu kategoriaan ”lähes ilmainen”, mutta ehdottomasti se on kyllä hintansa arvoinen…

Myös omista tekemisistään voi saada ”pieniä kicksejä”. Jos koulutuskentällä osaa antaa koirakolle pienen idean, jolla he pääsevät taas hieman eteenpäin, tai koiranäyttelyn talkoolaisena saa positiivista palautetta tekemästään työstä. Uusimpana olen saanut kokea auttamisen iloa Plan-kummina ja vapaaehtoisena Plan-kielenkääntäjänä. Sitähän se vapaaehtoistyö on: antaessaan saa – eihän sitä muuten jaksaisikaan.

Joten taidan tässä siemaista saunaolueni loppuun, nauttia huomenna kauniista keväthangista talitinttien kiljuessa ja odotella sitä päivää jolloin saan taas kaivaa grillin esiin lumen alta ja pääsen kärtsäämään makkaraa. Ja siteerata Tapio Rautavaaraa: Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!

Olen tainnut aikaisemminkin kertoa siitä, miten nämä rakkaat lappalaiset ovat taitavia ihmisten kouluttajia. Tai ainakin nämä minun lappalaiseni ovat taitavia kouluttamaan minua… Jokainen on vuorollaan keksinyt haukkua saadakseen käskyn olla hiljaa saadakseen palkan tottelemisesta. Tämä meni välillä jopa niin pitkälle, että lopulta vain yksi koira haukkui takapihalla aidan vieressä, kaksi muuta oli valmiina takaovella odottamassa, että tulen komentamaan koiria sisälle. Ja Siida oppi jopa haukkumaan ruoka suussa saadakseen nopeammin uuden käskyn olla hiljaa – eikös riittävän tiheä vahvistaminen ole naksutinkoulutuksessakin ihan perusasia? Mutta yritä siinä sitten opettaa herkkähaukkuisia koiria hiljaisemmiksi…

Nyt viimeisimpänä Tirri on keksinyt taas uuden helpon keinon tienata makupaloja. Eilen töistä tultuani päästin koirat normaaliin tapaan takapihalle. Yksitellen koirat sitten pyysivät sisälle, ja minä päästin. Vasta kun oli aika lähteä iltalenkille, huomasin ettei Tirri ollutkaan tullut sisälle. Eikä sitä löytynyt takapihaltakaan, jätkä oli painellut aidan yli omille teilleen.

Viime talvena ystävä bongasi omille teilleen häippäisseen Tirrin isolta tieltä junaradan takaa – eikä se ollut ehtinyt olla karkuteillä kuin pienen ajan. Tällä kertaa minulla ei ollut mitään käsitystä missä vaiheessa se oli häipynyt, pahimmillaan se oli jolkotellut teillä tietymättömillä jo lähemmäs tunnin. Ja saattoi olla siis ihan missä tahansa. Joten varauduin ajelemaan pitkin ja poikin koiraa etsimässä, ja hälyttämään kaikki kylän tutut pitämään silmänsä auki.

Ajattelin kuitenkin ensin käydä pihalla vähän kurkkimassa, mihin suuntaan jäljet johtavat tuoreessa lumessa. Ulos mennessäni tietysti huutelin Tirriä, ja suureksi yllätyksekseni se tulikin jo toisella kutsulla iloisesti suoraan sisälle. Minä tietysti palkitsin sen ruhtinaallisesti, olin niin helpottunut että poitsu oli turvassa eikä jossain junaradalla seikkailemassa.

Lähdimme siitä sitten iltalenkille, ja lenkin jälkeen urakoin vallihaudan takapihalle aidan viereen siihen nurkkaan mistä jäljet johtivat aidan yli. Ja loppuillan Tirri pysyikin omassa pihassa vallan mainiosti.

Tänään taas kotiin tultuani päästin koirat pihalle, ja istahdin itse käymään läpi päivän postia. Siinä istuessani huomasin keittiön ikkunasta, miten Tirri kiipesi vallihaudasta välittämättä aidan yli ja katosi näkymättömiin. Minä säntäsin hakemaan kumisaappaita ja ulko-ovelle huutelemaan ennen kuin Tirri ehtisi liian kauas, mutta Tirripä tuli jo heti ensimmäisestä kutsusta, se olikin ollut vain lumikasojen takana hengailemassa, ei sen kauempana. Ja sai tietysti palkan nopeasta tottelemisesta…

Halti ja Siida olivat tietysti nostaneet metelin takapihalla Tirrin häipätessä, ja nyt ne kiljuivat takaovella halutessaan päästä osille palkanjaossa. Päästäessäni niitä sisään yritin estää Tirrin livahtamisen ulos, mutta epäonnistuin. Parilla loikalla se oli taas aidan yli omilla teillään. Ja tuli etuovelle ensimmäisellä kutsulla sen näköisenä, että enkös totellutkin nopeasti, kai tästä saa palkan? No, saihan se. Mutta sen jälkeen takaovi ei enää auennut seuraavaa kierrosta varten…

Kauan eläköön nämä ahneet ja kekseliäät (ja ah, niin rakkaat) pikku paskiaiset! Näiden kanssa ei elämä käy tylsäksi, ja huumorintaju pysyy herkkänä. Mutta siihen asti kunnes lumi sulaa tai ehdin ja jaksan kaivaa vallihaudan myös aidan takana olevaan puolitoistametriseen aurauskasaan, Tirri saa luvan olla takapihalla pitkässä liinassa…

Jokainen on varmasti huomannut tänä(kin) talvena, että kylmää on piisannut. Viimeisen kahden viikon aikana Halti-vanhus on tasan kerran lähtenyt mukaan lenkille, muuten se on vain piipahtanut omassa pihassa tarpeillaan. Jopa veteraani-ikää lähestyvä Siida (8 v maaliskuun lopulla) on lyhentänyt lenkkejään, ja suhteellisen nopeasti haluaa kääntyä takaisin kotia kohti – ei se vielä viime talvena. Tai olisikohan pahimpaan pakkaskauteen ajoittuneella massiivisella karvanlähdöllä osuutta asiaan...

Ainoastaan Tirri haluaisi edelleen tehdä pitkiä lenkkejä kovimmillakin pakkasilla. Arkisin aikani ei yksinkertaisesti riitä erillisiin lenkkeihin Tirrin kanssa, joten olen yrittänyt viikonloppuisin kehittää jotain extra-aktiviteettia tuolle Duracell-pupulle. Muuten Siida on helilsemässä, kun Tirri purkaa ylijäämäenergiaansa äidin kiusaamiseen.

Viime viikonloppu kului kehätoimitsijana Keuruulla, eikä koirien lenkit olleet arkipäiviä kummoisempia. Eikä Tirri saanut mitään erityiskohtelua, minkä huomasi jo viikonlopun aikana hillittöminä riekkuhepuleina ja Siidan höykkyyttämisinä. Välillä Siida oli ihan yhtä lailla leikkiriekussa mukana, mutta välillä sillä meinasi pinna palaa. Vaan minkäs teet, juniorilla oli energiaa vaikka muille jakaa, ja sen huomasi.

Jostain syystä olen tänä talvena ollut iltaisin aivan erityisen väsynyt, ja mennyt nukkumaan arkisin yleensä jo heti yhdeksältä – ja usein viikonloppuisinkin. Ennen nukkumaanmenoa olen yrittänyt saada koirat käymään vielä pihalla iltapissillä, mutta tuohon aikaan niillä ei yleensä vielä ole tarvetta. Mistä tietysti seuraa, että joskus puolen yön jälkeen se tarve sitten iskee…

Tässä talven mittaan useimpina öinä (kun olen mennyt ”liian aikaisin" nukkumaan) Siida on pikkutunneilla pyytänyt päästä pihalle. Joinakin öinä hätä on yllättänyt myös Haltin – tosin harvemmin samaan aikaan Siidan kanssa, mikä on merkinnyt vielä toistakin herätystä kesken parhaiden unien. Tirri sen sijaan on nykyään niin kestorakkoinen (vrt. viime talven postaus kusiaisongelmasta…), että jää yleensä nukkumaan välittämättä toisten ulkoiluista.

Tässä pari yötä sitten Siida jälleen kerran pyysi ulos, tällä kertaa vähän yhden jälkeen. Hetkeä myöhemmin, ennen kuin Siida oli pyytänyt takaisin sisälle, oli Haltilla tarvetta päästä ulos. Tässä vaiheessa ulos singahti yllättäen myös Tirri. Kului taas vähän aikaa (ehdin juuri ja juuri torkahtaa), kun Siida pyysi takaisin sisälle. Päästin, ja palasin taas sängyn lämpöön torkkumaan.

Jossain vaiheessa havahduin siihen tietoon, että Halti ja Tirri ovat edelleen pihalla. Nousin ylös, ja täyden kuun valossa näin ikkunasta, miten kumpikin mässytti pihalla ”jotain”. Menin takaovelle huutelemaan, ja hetken kuluttua Halti tulikin sisälle. Tirri sen sijaan vähät välitti huhuiluistani, vaikka yleensä se on kaikkein nopein tulemaan kutsusta sisälle.

Vähän aikaa siinä huhuilin, ilman mitään vaikutusta. Joten eihän siinä muu auttanut kuin laittaa kumisaappaat jalkaan ja mennä hakemaan niskoitteleva koira sisälle. Vaan kuinkas sitten kävikään… (olen tainnut lainata Tove Janssonia aikaisemminkin…)

Tottelemisen sijasta ylienerginen Tirri päättikin laittaa pystyyn oikein kunnon lälläslää-hulabaloon. Sillä ei ollut mitään aikomusta tulla sisälle nukkumaan, paljon hauskempaa oli sinkoilla ja juoksennella pitkin pihaa minua karkuun. Minä sitten yöpuvussa ja kumisaappaissa juoksentelin 20 asteen pakkasessa ja yritin paimentaa hepuloivaa koiraa kuistille ja sitä tietä sisälle. Tirrillä oli hauskaa, minulla ei.

Lopulta Tirri suvaitsi tulla sisälle, ja minä pääsin takaisin nukkumaan. Kyllä tuntuikin ihanalta päästä takaisin lämpimän peiton alle, ja polvitaipeeseen käpertynyt koira vain paransi lämmön tunnetta.  Tässä vaiheessa asiaan alkoi pikku hiljaa suhtautua huumorilla, vaikka ulkona pakkasessa ei kyllä naurattanut yhtään.

Mutta jälleen kerran kävi mielessä, että onneksi kukaan ei ollut näkemässä…

Ei minulla tänään mikään erityisen rasittava työpäivä ollut. Päinvastoin, oikeastaan ihan mukavakin. Mutta kuten aikaisemmista postauksistani on joku näppärä voinut jo päätellä, aamuheräämiset eivät oikein ole minun juttuni. Joten töistä kotiin ajellessa väsytti. Ja piti vielä koukata kaupan kautta. Ja auton lämpömittarikin näytti kiristyvää pakkasta. Kaiken lisäksi töistä lähtiessäni olin saanut huomata, että olin jälleen onnistunut pysäköimään autoni väärään ruutuun – sähkötolppa oli ollut pimeänä, ja lohkolämmittimen johdon virittely siten pelkkää ajan hukkaa.

Fiilis oli siis jokseenkin tympääntynyt. Ajellessani mietin, että näinköhän saan kotona edes autoa pihaan, vai onko vastassa läpäisemätön aurausvalli. Tässä kun on lunta sadellut jo useana päivänä, niin jo aamulenkillä katsastelin kertynyttä määrää sillä silmällä, että taitaapi päivän mittaan aura lähteä liikkeelle – meillä kun on kolmen talon käytössä pieni yksityistien pätkä, jota muuan lähitalon isäntä käy auraamassa aina tarvittaessa.

Kääntyessäni postilaatikoilta pihatielle huomasin, että aura todellakin oli käynyt. Kotia lähestyessäni huomasin, että se itse asiassa olikin juuri pörräämässä taloni kohdalla, ja lähti jatkamaan matkaansa että pääsisin kurvaamaan autolla pihaani.

Läpipääsemättömän aurausvallin sijasta vastassani olikin aurattu piha! Ystävällinen aurakuski oli käyttänyt hyväkseen sitä, ettei autoni ollut pihassa ja siivonnut alueen traktorilla. Vain pieni nurkka oli auraamatta – ja sekin ilmeisesti sen takia, että tulin kotiin ”liian aikaisin”, ja omalla autollani blokkasin tuon nurkan.

Miten voikin pienestä asiasta tulla hyvä mieli. Minun ei tarvinnut ensi töikseni singahtaa lumitöihin, vaan saatoin rauhassa ruokkia koirat ja istahtaa lukemaan päivän postit. Vasta iltalenkin päälle kolasin ”samalla hiellä” viimeisen nurkkauksen, eikä siinäkään mennyt kuin hetki.

Siinä kolatessani mietin, miten pienistä asioista hyvä palvelu loppujen lopuksi koostuu. Aurakuskilta ei varmaan mennyt kovin montaa minuuttia pyyhkäistä traktorillaan minun pieni kahden auton ”parkkipaikkani”, mutta tuo pieni ele pelasti minun iltani. Juuri sitä on hyvä palvelu: pieniä tekoja, sanoja ja eleitä, joilla yllättää positiivisesti. Sen ei tarvitse maksaa mitään, eikä sen tarvitse olla vaivalloista.

Vielä kun osaisi itsekin ottaa tuollaisen palveluasenteen osaksi omaa käytöstään, niin työssään kuin vapaa-ajallaankin. Joillakin se tuntuu olevan luonnostaan…