Mut nyt mun on pakko päästä kertoon, kun eilen se vei mut ihan uuteen jännään paikkaan. Tai siis ainahan se on jännää jos toi akka ottaa mut jonnekin mukaan ilman Siidaa ja Tirriä, mut tää eilinen oli jotenkin vielä superhyperjännää.

Eka me ajettiin jonnekin ihan outoon paikkaan, keskelle ei-mitään. Kun akka otti mut ulos autosta, niin huomasin et siellä oli muitakin autoja ja ihmisiä, ja joitakin koiriakin. Ne koirat oli kyllä melkein kaikki autoissa, joten kävin vain moikkaamassa paria ihmistä.

Sit akka laittoi mut takas autoon ja katos itse jonnekin niitten muitten ihmisten kanssa. Mut kyllä se onneks tuli sieltä lopulta takas ja päästi mut pois autosta. Olin ihan innoissani, varsinkin kun akka lähti meneen läheiseen metsään. Metsässä on aina niin kivaa!

Mut tämä olikin ihan ihmeellinen metsä: siellä metsän keskellä oli yhtäkkiä ihmisiä! Ollaanhan me lenkillä nähty metsätiellä joskus harvakseltaan muita ihmisiä, mutta ei koskaan ihan umpimetsässä. Mut siellä ne vaan oli, ilman mitään selvää syytä.

Sit ihan yhtäkkiä ne ihmiset hajaantu vähän matkan päähän toisistaan ja akka päästi mut irti hihnasta. Ensin olin ihan ihmeissäni et mitäs tää nyt on, mut sit kun ne ihmiset näytti tietävän mun nimen niin pakkohan se oli käydä katsomassa et mitä niillä on asiaa kun ne kerta kutsuu mua.

Ja tärkeetä asiaa niillä olikin: makkaraa! Aina kun menin jonkun ihmisen luo, sain palkaksi muutaman palan makkaraa. Siinä vaiheessa kun osalla niistä alkoi olla makkarat lopussa, kannatti mennä vain niitten luo jotka kutsui mua nimeltä: niillä oli makkaraa vielä jäljellä.

Sit kun makkaraa ei enää ollut tarjolla, meinas akka ottaa mut hihnaan. Ensin en suostunu siihen, aattelin et on mukavampi leikkiä kotipihasta tuttua ota-kiinni-jos-saat-leikkiä, vaikkei mulla tällä kertaa ollutkaan mitään lelua suussani. Mut sit kun akka taikoi jostain niitten tarjoamiensa tylsien kuivamuonanappuloitten tilalle pari makkarapalaa, niin pikaisen kustannus-hyöty-analyysin jälkeen katsoin parhaaksi käydä hakemassa ne makkarat ja antautua hihnaan.

Sit me lähdettiin akan kanssa talsimaan sinne metsään. Osa niistä ihmisistä lähti meidän mukaan, osa oli kadonnut jonnekin, ties minne. Jos rehellisiä ollaan, en oikeastaan edes huomannut, että osa porukasta puuttuu. Oli siinä tärkeämpääkin tekemistä, kuten haistella kaikkia niitä jänniä hajuja ja jälkiä, joita siellä metsässä oli.

Kun me oltiin vähän aikaa tallusteltu, satuin huomaamaan yhden niistä kadonneista ihmisistä. Ja sillä oli vielä makkaraa jäljellä, huippua! Sit kun olin syöny ne makkarat, lähti akka taas kävelemään pitkin metsää. Koitin siinä vähän etsiä jälkiä, mutta yhtäkkiä huomasin taas yhden ihmisen. Jolla myös oli makkaraa!

Sen jälkeen en enää yrittänytkään etsiä mielenkiintoisia jälkiä, huomasin että ilmaa haistelemalla löydän nopeammin ihmisiä, joilla on makkaraa. Tämähän alkoi olla huisin kivaa! Mutta just kun homma oli hauskimmillaan, päätti akka että nyt riitti ja lähti viemään mua metsän läpi takas autolle. Ja mikä pahinta, jätti mut sinne autoon ja palas itse taikametsään! Ihan epistä, ja kyllä minä sen osoitinkin, ulvoin sen minkä jaksoin. Mutta akka oli tylsä tyyppi eikä palannut hakemaan mua takaisin sinne ihanaan metsään.

Eihän siinä sitten muu auttanut kuin odotella autossa, että joku muistaisi minunkin olevan olemassa. Muista autoista haettiin koiria ja tuotiin niitä takaisinkin, mutta minä jouduin vain odottamaan. Kyllä minä sitä välillä protestoinkin, aika kovaankin ääneen.

Lopulta akka tuli takas ja päästi mut ulos autosta, muka pissille. Mutta minä olin niin täynnä patoutunutta energiaa että juoksin ihan hepulissa välillä kahdeksikkoa, välillä ympyrää, sen minkä hihnan pituus vain salli. Tein minä lopulta pissitkin, ja vähän sen jälkeen akka laittoi mut taas autoon ja lähti ajamaan takas kotiin päin.

Kotiin tultuakin olin vielä vähän ylikierroksilla ja kävin ensin jopa Siidan päälle, mutta akan karjaisusta lopetin heti. Sen jälkeen asetuin nukkumaan ja nukuinkin aamuun asti, en edes käynyt välillä avaamassa takaovea piipahtaakseni pihalla niin kuin yleensä.

Mutta oli se jännä metsä, makkaraa jakelevia ihmisiä löytyi mitä ihmeellisimmistä koloista, vähän kuin sieniä viime syksynä (niidenkään päälle en olisi ymmärtänyt mitään elleivät Siida ja Tirri olisi näyttäny mallia et mitä niistä kannattaa syödä ja mitä ei…)

Akkakin tuntui olevan ihan innoissaan siitä taikametsästä, se lupasi että me mennään sinne toistekin. Akka kyllä käytti taikametsästä nimitystä ”hakutreenit”… en oikein tiedä, mitä tuo sana tarkoittaa, mutta jos siellä saa makkaraa, niin akka saa kutsua paikkaa ihan millä nimellä haluaa, minä olen mukana.

Tosin olin jossain välissä kuulevinani jonkun puhuvan kissanruuasta… että se olisi jotain vielä parempaa kuin makkara… Sopii minulle, taikametsä here I come!

Onneksi lähiopetuksen kalvomateriaaleista löytyy ohjeita ja määritelmiä. Ja yliopiston kirjaston ainoa lainattavissa oleva kappale Venhon toimittamaa Mitä essee tarkoittaa? -teosta oli vielä saatavilla, kukaan muu kanssakurssilaisista ei ollut ehtinyt sitä napata. Niistä siis tietoa ammentamaan.

Johtopäätös: essee on lähes mitä tahansa, samalla se ei ole oikeastaan mitään. Aihe on vapaa, mutta onko se pakollinen? Voinko todella kirjoittaa pelkkää tajunnanvirtaa, silkkaa huuhaata? Postmodernia esseetä, hieman kauniimmin ilmaistuna? Aloitteleva kirjoittamisen opiskelija on ihan hukassa.

*

Hukassa, eksyksissä. Pimeässä, vieraassa metsässä. Tai valoisassa, tutussa. Miten monta kertaa olenkaan lähtenyt tutussa metsässä seuraamaan tutkimatonta polkua tai uutta metsäkoneen uraa. Tiennyt aivan varmasti, missä olen menossa, millä suunnalla tie on. Mutta kun on tullut aika palata kotiin, ei tie olekaan ollut siellä missä sen piti olla. Sen sijaan olen päätynyt milloin suolle, milloin risukkoon. Miksi eksyessään päätyy aina vaikeakulkuiseen maastoon, ei koskaan mustikkatyypin kangasmetsään, jossa aurinko pilkottaa männynlatvojen lomasta?

Onneksi talvella voi aina seurata omia jälkiään takaisin, silloin uskaltaa vaikka poiketa polulta, ellei lunta ole aivan liikaa. Ja onhan nykytekniikka tuonut turvaksemme älypuhelinten sovellukset, Sports Trackerit ja muut, joiden avulla voi seurata kulkureittiään kartalta. Paitsi jos on niin keskellä metsää, ettei puhelimen näytölle mahtuvassa kartan osassa ole näkyvissä yhtään tietä, vain sykkyräinen punainen viiva, joka omalta osaltaan todistaa oikeaksi olettamuksen, että eksynyt rupeaa kiertämään ympyrää. Tai jos puhelimen akku on lähes tyhjä, niin ettei omaa kulkureittiään arvaa seurata kaiken aikaa, vaan on pakko tyytyä tarkistamaan kulkusuunta vain aika ajoin. Kaartamaan kerta toisensa jälkeen enemmän oikealle.

Kunnes tapahtuu se väistämätön: osuu omille jäljilleen. Siinä minä tuijotin lumessa olevia jälkiä: yksi ihminen, kaksi koiraa. Nalle Puh ja kaksi Nasua. En ollut kaartanut riittävästi oikealle, suunta oli hukkunut jotain risukkoa kiertäessäni. Vaan minäpä en tee samaa virhettä kuin Nalle Puh ja Nasu, en lähde seuraamaan omia ympyrää kiertäviä jälkiäni. Kaarran enemmän oikealle. Kunnes osuin taas samaan paikkaan, samoille jäljille: kaksi ihmistä, neljä koiraa…

Minulla oli aikoinaan koira, joka erehtymättä toi metsään eksyneen emäntänsä takaisin kotiin. Niin kauan kuin koira oli irti, se kulki sinne minne minäkin. Mutta heti kun laitoin hihnan kiinni, se otti johdon ja toi minut suorinta reittiä lähimmälle tielle. Aina, poikkeuksetta. (Sama koira osasi mitoittaa lenkit sen mukaan, milloin sade alkaa. Miten monta kertaa olimmekaan tulleet kotiin vain viisi minuuttia ennen kuin alkoi sataa kaatamalla! Tuon koiran kanssa en kastunut kuin silloin, kun en uskonut kesken lenkin u-käännöksen tekevää koiraa vaan jääräpäisesti halusin jatkaa matkaa vielä vähän pidemmälle.)

Kun seuraavan koirani kanssa hukkasin suunnan metsässä, yritin samaa kikkaa: koira hihnaan. Tämäkin koira otti heti määrätietoisesti johdon omiin tassuihinsa, mutta lähimmän tien sijaan se veikin minut lähimmälle hirvenmakaukselle. Siitä jäljestys jatkui seuraavalle makaukselle, ja sitä seuraavalle. Koira johdatti minua hyvin määrätietoisesti, mutta reitti ei ollut sen suorempi kuin satunnaisen hirven toljastelu nuoressa koivikossa. Eikä se johtanut tielle.

*

Susihukassa, kotisudessa, koirassa. Koira on kesyyntynyt sudesta, mutta miten paljon koirassa on jäljellä villiä sutta? Perinteisesti koiran on ajateltu olevan pentumaiseksi jäänyt susi. Koirien käyttäytymistä on peilattu suden käyttäytymiseen: on ajateltu, että koira ja ihminen muodostavat ”lauman” ja ihmisen on oltava ”laumanjohtaja”, alistettava koira nöyräksi, ettei se pyrkisi kaappaamaan johtajuutta ihmiseltä – näinhän susilaumoissakin toimitaan.

Vasta viime vuosina on tajuttu, ettei vankeudessa elävien susilaumojen käyttäytymistä seuraamalla opita yhtään mitään villien ja vapaiden susien laumadynamiikasta. Vankeudessa elävät sudet ovat stressaantuneempia, mikä vaikuttaa niiden käytökseen. Villin susilauman toiminta perustuu yhteistyöhön, ei johtajuuteen ja alistamiseen. Hirveä ei saa motitetuksi ja saaliiksi, jos lauman energia kuluu keskinäiseen voimainmittelöön.

Vielä tärkeämpää on ymmärtää, että koira on oma lajinsa, ei pelkkä kesytetty susi. Vaikka villin suden pentu kesytettäisiin aivan pienestä pitäen, sitä ei pysty kouluttamaan samalla tavalla kuin koiraa eikä siitä saa samanlaista perheenjäsentä. Tutkimuksissa on osoitettu, että jo pienet koiranpennut osaavat luonnostaan seurata ihmisen ilmeitä ja eleitä. Niiden ei tarvitse käydä haistelemassa jokaista purkkia, jos ihminen osoittaa kädellään minkä purkin alle makupala on piilotettu. Sudelta tämä ei onnistu aikuisenakaan, vaikka se olisikin ihmisen kasvattama.

*

Hukassa, suden sisässä, kuin Punahilkka sadun alkuperäisessä versiossa. Siinä, jossa susi sai syödä niin Punahilkan kuin isoäidinkin. Jossa metsästäjä tuli apuun, avasi suden vatsan, laittoi kiviä tilalle ja ompeli vatsan taas kiinni. Sadussa, jota on luettu lapsille sukupolvi toisensa jälkeen. Ihan tervepäisiä aikuisia heistä silti kasvoi. Mahdolliset traumat johtuivat todennäköisemmin sodasta tai muuten vaikeista oloista, ei äitien ja isoäitien kertomista saduista.

Nykyään ei susi saa syödä Punahilkkaa eivätkä Hannu ja Kerttu saa työntää noitaa uuniin paistumaan. Edes laulun pieni kissanpoikanen ei saa voittaa kilpajuoksua ja saada hiirtä saaliiksi, hiiren on oivallettava vaara ja ehdittävä karkuun. Nykyajan lapset ovat niin herkkiä ja haavoittuvaisia, ties mitä vaikutteita ja elinikäisiä traumoja he saisivat tuollaisista väkivaltaisista kertomuksista.

Vai saisivatko? Entä jos asialla olleet kukkahattuiset kasvatustieteilijät ovatkin väärässä, samoin kuin hyvää tarkoittavat curling-vanhemmat, jotka paketoivat lapset pumpuliin ja lakaisevat tien heidän edestään ettei mikään paha heitä koskettaisi? Kuitenkin samojen lasten annetaan nähdä televisiosta sotaa ja väkivaltaa, käsittämätöntä pahuutta. Sellaista, joka on totisinta totta, joka ei lopussa käänny hyväksi. Uutislähetysten kärsivät ihmiset eivät elä onnellisina elämänsä loppuun asti, sen pituinen se.

Eikö lapsen olisi parempi oppia hallitsemaan pelkoa ja epävarmuutta satujen kautta? Onko väärin opettaa lapselle, että kissat syövät hiiriä ja ketut piparkakkupoikia? Tai että vastoinkäymiset ovat voitettavissa ja paha saa aina palkkansa? En jaksa uskoa, että kouluampumisia ja muita järjettömyyksiä olisi yhtään nykyistä enemmän, vaikka lapsille luettaisiin Grimmin satuja nykyisten arkirealististen Mintun kirjastokäyntien ohella.

*

Punahukassa, sairaana. Netistä löytyvän terveyskirjaston mukaan punahukka on yleistynyt sidekudossairaus, joka johtuu autoimmuunireaktiosta solujen rakenteita vastaan. Sen perimmäistä syytä ei tunneta, mutta sairauteen liittyy selvä perinnöllinen taipumus.

Toisaalta Tiede-lehden artikkelin mukaan punahukka kuuluu sairauksiin, jotka on liitetty neandertalgeeneihin, eli ovat seurausta varhaisten nykyihmisten ja neandertalien välisestä muinaisesta seksistä. Muita tällaisia sairauksia ovat esimerkiksi Crohnin tauti ja sappikirroosi. Neandertaleilta on löydetty myös geeni, joka nykyihmisillä liittyy vaikeuksiin lopettaa tupakanpoltto.

Miten kiehtova ajatus! Kymmeniätuhansia vuosia sitten esi-isämme suosivat vapaita suhteita ja harrastivat seksiä naapurin neandertalien kanssa, minkä seurauksena meidän voi nykyaikana olla vaikea päästä irti tupakasta vaikka miten haluaisimme. Tuohon verrattuna Vanhan Testamentin kiivas Jumala, joka ”kostaa isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen” ei vaikuta lainkaan pitkävihaiselta.

*

Hukassa kuin pussihukka: sukupuutossa. Pussihukka oli australialainen pussieläin, suurin historiallisena aikana elänyt pussipeto. Se eli Tasmanian saarella, mutta eurooppalaisten siirtolaisten tultua kanta romahti. Viimeinen tunnettu yksilö kuoli Hobartin eläintarhassa vuonna 1936 ja laji on julistettu sukupuuttoon kuolleeksi.

Nyttemmin joukko brittitutkijoita on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että pussihukkia elää yhä Tasmanian syrjäisimmissä kolkissa. Tuntemattomiin eläimiin keskittyneen tutkimusorganisaation eläintieteilijät ovat kertoneet kuulleensa hyvin luotettavista lähteistä – niiltä harvoilta ihmisiltä, jotka tuntevat aluetta – havaintoja pussihukista. Tutkijat ovat myös löytäneet jätöksiä, joiden uskotaan kuuluvan pussihukille. Jätökset on lähetetty dna-analyysiin.

Myös pussihukan kloonaamista on suunniteltu, sillä lajista on tallessa runsaasti hyväkuntoista dna:ta. Aivan vastaavasti spekuloinnit mammutin kloonaamisesta ylittävät uutiskynnyksen kerta toisensa jälkeen. Nähtäväksi jää, toteutuvatko nämä suunnitelmat koskaan – ja onnistuvatko mahdolliset kloonausyritykset. Myös tavallisten kansalaisten suhtautuminen sukupuuttoon kuolleiden lajien henkiin herättämiseen on vielä toistaiseksi arvailujen varassa: pystyvätkö geenimanipuloitua maissia pelkäävät ihmiset hyväksymään kloonatun mammutin? Vai saammeko tästä taas uuden taistelutantereen tiedemiesten ja maallikkojen välille, väittelyn, jossa tunteilla ja uskomuksilla on vähintään yhtä näkyvä rooli kuin tieteellisellä tutkimustiedollakin?

*

Hukassa, hukkuneena, veteen tukehtuneena. Pinnan alle painuneena, näkymättömissä. Joskus hukkunut voi jäädä etsinnöistä huolimatta kadoksiin.

Vähän samaan tapaan kuin tämän esseen pointti.

(Pitkän harkinnan jälkeen päädyin lopulta julkaisemaan tietokirjoittamisen kurssilla kirjoittamani esseen. Vähän pidempi teksti tällä kertaa...)

Löysin oman ehdokkaani vaalikoneen avulla. Tiesin jo äänestäessäni, ettei hän tule pääsemään läpi, mutta halusin antaa ääneni ehdokkaalle, jonka ajatukset ja arvomaailma ovat kaikkein lähimpänä omiani. Tietysti myös hänen edustamansa puolueen tuli vastata arvojani, olihan äänestäni loppujen lopuksi enemmän hyötyä puolueelle kuin ehdokkaalleni.

Koko vaalikampanjan aikana en nähnyt yhtään ehdokkaani henkilökohtaista vaalimainosta, hän esiintyi vain koko puolueen yhteisissä mainoksissa. Sillä saattoi olla vaikutusta ehdokkaani saamaan äänimäärään, mutta minun ymmärrykseni ei riitä spekuloimaan asiasta sen syvällisemmin. Kuten totesin, minun silmissäni vähäinen mainonta vain parantaa ehdokkaan uskottavuutta, mutta taidan kuitenkin jäädä vähemmistöön tämän mielipiteeni kanssa.

Ehdokkaani henkilötietojen mukaan hänen puolisonsa on (ainakin etunimestä päätellen) samaa sukupuolta kuin ehdokas itse. Oliko se syy äänestää tätä ehdokasta? Ei. Mutta vielä vähemmän se oli syy olla äänestämättä häntä.

Viime presidentinvaaleissa äänestin ehdokasta, jonka puoliso on samaa sukupuolta kuin ehdokas itse. Oliko se syy äänestää tätä ehdokasta? Ei ollut silläkään kertaa. Valintani perustui hänen ajatteluunsa ja arvoihinsa.

Kuulun siihen ikäluokkaan, jonka nuoruudessa ei seksuaalivähemmistöistä puhuttu. Tuskin edes tiedettiin (tai oikeammin: tunnustettiin), että heitä oli edes olemassa. Lapsuudestani en muista kuin yhden pojan, joka (juorujen mukaan) oli homo. Hän teki itsemurhan. Varmasti heitä oli muitakin, mutta silloisen yleisen ilmapiirin vuoksi he joutuivat pysymään kaapeissaan.

Nykyään asenteet ovat onneksi muuttuneet, vaikkakaan eivät tarpeeksi. Olen kuitenkin saanut sellaisen käsityksen, että nykynuorten kynnys tunnustaa oma seksuaalinen identiteettinsä myös silloin kun se osuu vähemmistöön, on matalampi. Ainakin tunnen paljon enemmän lesboja ja homoja lasteni ikäluokasta kuin itseni ikäisiä. Jossain vaiheessa jopa vitsailin lapsilleni, että heidän ystäväpiiristään päätellen kotikaupungissamme seksuaalivähemmistöt ovat enemmistönä.

Mitä haluan ajaa tällä postauksellani? Haluanko jotenkin rummuttaa homoseksuaalisuuden paremmuutta, tai kenties tulla itse ulos kaapista? En, ja en. Tiedän ja tunnen olevani itse vain ja yksinomaan hetero. En kuitenkaan halua väittää, että yksi seksuaalinen suuntautuminen olisi yhtään se parempi (tai huonompi) kuin toinenkaan.

Kuitenkin minulla on perstuntuma, että vähemmistöön kuuluvat ovat – kenties olosuhteiden pakosta – omaksuneet avaramman katsannon asioihin. Ei pelkästään sukupuolisuuteen liittyvissä asioissa vaan myös laajemmin, muidenkin vähemmistöryhmien osalta.

Siksi tämä hetero saattaa tulevaisuudessakin antaa äänensä homoille. Kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että kyseinen ehdokas on muutenkin fiksu ja ajaa minulle tärkeitä asioita. Seksuaalinen suuntautuminen ei saa olla ratkaiseva peruste, ei suuntaan eikä toiseen.

Stereotyyppinen työtön on yksinäinen, masentunut, syrjäytynyt, tai ainakin vaarassa syrjäytyä. Hänellä on huono itsetunto, aloitekyky ja ammattiylpeys ovat kadonneet jonnekin kymmenien, ellei satojen torpattujen työpaikkahakemusten alle. En kuitenkaan tunnista itseäni tuosta kuvauksesta.

Olenhan minäkin saanut jatkuvasti ”kiitos mutta ei kiitos” -vastauksia työpaikkahakemuksiini – eilen viimeksi. Kun koulutus on alalta A, työkokemus alalta B ja kuitenkin hakee töitä aloilta C ja D, voi työllistyminen olla kiven alla. Varsinkin kun työnhakijana on viisikymppinen nainen. Meillä ei ole kauheasti kysyntää työmarkkinoilla.

Kyllä minäkin olen soittanut itkuisia avautumispuheluita siskolle ja jälkikasvulle. Jos (kun) läjä laskuja on erääntymässä, pankkitilin saldo lähestyy nollaa ja seuraavat korvaukset ovat tulossa joskus hamassa tulevaisuudessa, on välillä vaikea pitää yllä positiivista asennetta. Silloin ryömitään pohjamudissa. Mutta ennemmin tai myöhemmin on taas aika nostaa nenä veden pinnalle, vetää syvään henkeä ja todeta, että perkele: tästäkin selvittiin.

Maailma on kuitenkin täynnä mielekästä tekemistä jos ei oleta, että kaikesta pitäisi saada rahallinen korvaus. Mihin ovat kadonneet talkoohenki ja vapaaehtoistyö?  Onko omaan napaansa tuijottava heti-mulle-kaikki-tänne-nyt-sukupolvi valtaamassa maailman? Toivottavasti ei.

Kävin tänään tuomaroimassa match show’ssa. Käytin siihen muutaman tunnin sunnuntaipäivästäni sekä vähän dieseliä. Nautin jokaisesta hetkestä. Koirat olivat aivan hurmaavia ja koirien omistajat todella mukavia. Pystyin toivottavasti lievittämään yhden koiran ikävän tuomarikokemuksen seurauksia sekä rohkaisemaan ja neuvomaan muutamaa tuoretta koiranomistajaa. Päiväni ei mennyt hukkaan.

Nyt pianon päällä komeilee kiitokseksi saamani orkidea. Aivan varmasti se ilahduttaa enemmän ja luultavasti (toivottavasti) myös kestää pitempään kuin vastaava rahamäärä. Se muistuttaa minua siitä, että työpanostani arvostetaan myös silloin, kun siitä ei makseta varsinaista palkkaa. Vaikka toisaalta, en lupautunut tuomariksi saadakseni tuomarilahjan vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan touhuta koirien kanssa – niin omien kuin vieraidenkin.

Teen myös satunnaisesti muutaman tunnin työkeikkoja. Voin tunnustaa sen ihan näin julkisesti, koska maksan saamistani palkkioista verot ja ilmoitan nämä vähäisetkin tuloni työttömyyskassalle. Varsinaista taloudellista hyötyä en juurikaan saa, verojen ja kulujen jälkeen käteen jäävä palkkio on lähinnä teoreettinen. Mutta saan mielekästä tekemistä ja pääsen tilanteisiin ja tapahtumiin, joihin en muuten eksyisi. Ja pääsen myös haastamaan itseäni, testaamaan osaamiseni rajoja. Sitä ei rahalla mitata!

Lisäksi opiskelen. Hakiessani avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin en tiennyt, miten haastavaa se on. Enkä sitä, miten palkitsevaa se on! Kerta toisensa jälkeen olen saanut eteeni kirjoitustehtävän, jonka olen ensin luokitellut kategoriaan ”Mission impossible”. Joka kuitenkin on ruvennut elämään omaa elämäänsä ja kirjoittamaan itse itseään, kun vain olen antanut sille vähän aikaa. Toisin sanoen: käynyt koirien kanssa lenkillä ja istunut saunan lauteilla…

Elän siis täyttä elämää: taloudellisesti köyhää, mutta henkisesti rikasta. Herään aamuisin innokkaana uuteen päivään ja menen iltaisin nukkumaan levollisin mielin. Missään vaiheessa ei ole tullut ikävä entiseen oravanpyörään. Hectoria siteeraten: oon lähes onnellinen mies (tai siis nainen).

Onko se väärin?

Anyway, minä oon jo iso likka, ikääkin sen seittemän kuukautta. Tossa joku aika sitten akka rupes puhumaan jostain lähestyvistä ”juoksuajoista”, minähän en semmosista mitään ymmärrä, mut Tirrin se vei johonkin operaatioon, jonka jälkeen mun piti antaa sen olla rauhassa varmaan ainakin viikon. Onneks oli kuitenkin vielä Siida-mummo, jota sain kiusata ihan entiseen malliin Tirrin toipumisen aikanakin.

On tässä tullut vastaan monta muutakin asiaa, joita en oikein ymmärrä, ei tuo ”juoksuaika” ole ainoa. Yksi semmonen tosi jännä juttu oli ”lumi”. Yks aamu, kun tapani mukaan joskus kuuden maissa avasin itse takaoven ja menin ulos pissille, maa oli peittyny johonkin jännään valkoiseen. Ensin ihmettelin sitä siellä pihalla vaikka kuinka ja kauan, ja sitten kun vihdoin maltoin tulla sisälle, en osannutkaan asettua tavalliseen tapaan kerälle nukkumaan akan polvitaipeeseen, vaan mun oli ihan pakko herättää akka ja kaikki muutkin ja riekkua ja hyppiä ja pomppia. Ja mennä takas ulos ihmettelemään sitä ”lunta” ja tulla taas sisälle ihan hepulissa, ja mennä taas ulos, ja tulla sisälle, ja…

Mut sit parissa päivässä se ”lumi” katos taas jonnekin, ihan tylsää…

Ja sit yks mitä en ymmärrä, on ton akan logiikka. Tykkään pureskella vähän kaikkea, ja kanniskelen erilaisia risuja ja keppejä sisällekin pureskeltaviksi. Yleensä se on akan mielestä ihan ok, se sanoo et se mieluummin lakaisee pari kertaa päivässä oksansilppuja lattioilta kuin ostaa aina parin kuukauden välein uuden sängyn (toi sänkyjen tuhoaminen oli ilmeisesti joku Tirrin bravuuri, näin olen ymmärtänyt). Mut sit se ei kuitenkaan tykänny, kun hyppäsin sänkyyn silppuamaan yhtä puuliiteristä varastamaani tuohenkappaletta just kun se oli vaihtamassa puhtaita lakanoita. Koittais ny päättää!

Sit se on tässä syksyn mittaan raahannu mua kerran viikossa autolla jonnekin ”pentukurssille”. Siellä on ihan kivaa, akalla on siellä aina taskut täynnä juustoa ja se jakelee sitä auliisti aina kun teen jotain mitä se pyytää. Tai aika usein en ees tajua et mitä se oikeestaan haluaa, mut kun vähän aikaa yrittää, niin kyllä se yleensä lopulta osuu kohilleen – tai ainakin riittävän lähelle, et saan juustoa palkaksi.

Mut sitä en ymmärrä, miksei siellä ”pentukurssilla” saa leikkiä toisten pentujen kanssa. Varsinkin yks Maija-labradori vaikuttais kauheen kivalta riekkukaverilta, mut aina meitä kielletään kun me yritetään vähän pitää hauskaa. Kuulemma siellä koulutuksessa pitäis keskittyä akkaan, pah. Kyllähän se jakelee aika auliisti niitä juustoja, mut muuten se on aika tylsä tyyppi, ainakin jos vertaa tuohon Maijaan.

Sit yhen kerran sen ”pentukurssin” päätyttyä lähdettiinkin porukalla lenkille metsään. Siellä meidät kaikki päästettiin irti, ja oisin vihdoinkin päässy riekkumaan Maijan kanssa oikein kunnolla. Mut sit siinä porukassa oli semmoset sisarukset jotka asuivat samassa perheessä, ja niillä oli semmonen ikävä tapa, et ne rupes välillä yhdessä kurmuuttamaan milloin minua, milloin Maijaa, milloin jotain muuta siitä meidän porukasta. Ei siinä oikein pystyny ihan rennosti leikkimään kun piti vahtia et milloin se parivaljakko taas hyökkää, vaikka meidän emännät (ja sen parivaljakon omistajat kans) yritti pitää meidän puolia.

Ja toi tylsä leikkikielto on voimassa myös ihan tavallisilla lenkeillä. Akka väittää, et meidän hihnat menee solmuun jos (kun) yritän riekuttaa Siidaa tai Tirriä kesken lenkin. No mitä varten se sit siellä narujen toisessa päässä muka on? Eihän sillä oo lenkeillä muutakaan virkaa kuin setviä meidän hihnoja, pysyköön suutari lestissään. Toisaalta sit jos me mennään jonnekin semmoseen paikkaan missä se päästää mut irti, Myyräpelloille tai metsään, niin mulla on niin paljon muutakin tekemistä, ei silloin ehdi leikkiä. Miksei se voi antaa mun leikkiä lenkillä silloin kun mua leikityttää, eli tylsien hihnassa kulkemisten aikana?

Sit viimeisin omituinen juttu oli tänään. Minusta on ihanaa suolistaa pehmoleluja, aika usein myös Siida ja Tirri osallistuvat siihen puuhaan. Mut tänään yhtäkkiä yks ihana pehmolelu olikin joku nou-nou. Ja just siinä ois ollu sisällä suolistettavia pehmusteita vaikka kuinka paljon, paljon enemmän kuin meidän tavallisissa leluissa! Akka väitti et se oli joku ”tyyny”, et sitä ei muka ois saanu suolistaa. Minusta se oli ihan samanlainen kuin ne luvallisetkin lelut, samanlaista pehmeää höttöä täynnä. Vähän isompi vain ja siks paljon kivempi, mikä siitä nyt yhtäkkiä teki kielletyn?

Kaikkea ei voi pieni porokoira ymmärtää…

Olen aina lukenut paljon ja monipuolisesti. Myös kirjoittaminen oli helppoa jo kouluaikoina, varsinkin sen jälkeen kun ainekirjoituksessa annetut aiheet alkoivat olla pääsääntöisesti asiapitoisia. Tosin ainoa muistiini tallentunut kouluaine on lukiossa opettajan antama otsikko ”Kirjailija kuolee nälkään Suomessa”. Kieli poskessa kirjoitin tarinan kirjailijasta, joka kuoli nälkään. Opettaja löysi asiasisältöäkin viikatemiehen hyräilyn lomasta. Hän ei myöskään kavahtanut kielioppisääntöjen rikkomista tehokeinona. Sain arvosanaksi 9 ½ ja tunsin löytäneeni omimman kirjoitustyylini – ja ennen kaikkea luovan kirjoittamisen ilon.

Nuo vastalöydetyt tyyli ja ilo saivat kuitenkin jäädä uinumaan lähes 30 vuodeksi. Yliopistossa ei tenttivastauksissa auttanut revitellä, toisaalta tentti tentiltä sain lisää varmuutta asiapitoisten esseiden kirjoittamiseen. Myös yli 20-vuotisen tutkijan urani aikana kirjoitin jatkuvasti tutkimussuunnitelmia, projektiraportteja, selvityksiä ja artikkeleita – siis asiatekstiä. Mieltäni lämmitti, kun kerran seminaarin kahvitauolla kuulin silloisen esimieheni kehuvan asiakkaalle: ”Pirkko on aivan uskomaton: kun hänelle antaa viisi tukisanaa, hän kirjoittaa aiheesta 50-sivuisen raportin viikossa.” Itse käytän samasta taidosta lempitermiäni ”puppusanageneraattori”. Kuulostaa sanalta joka voisi löytyä Sudenpentujen käsikirjasta, mutta tarkoitan sillä kykyä kirjoittaa pienen perehtymisen jälkeen lähes mistä tahansa aiheesta asiantuntevaa tekstiä, tai ainakin siltä vaikuttavaa.

Vuoden 2008 lopulla annoin periksi ystävien painostukselle ja liityin Facebookiin. Alkukangertelujen jälkeen tilapäivitykseni täyttyivät koirieni edesottamuksista ja omista töppäilyistäni. Tilapäivityksien on hyvä olla kohtuullisen lyhyitä ja napakoita, mutta pitkään uinunut kirjoittamisen iloni alkoi heräillä Ruususen unestaan. Samalla mielessäni alkoi kehittyä ajatus oman blogin perustamisesta.

Pari vuotta keräilin rohkeutta, kunnes vihdoin helmikuussa 2011 aloitin blogin ”Onneksi kukaan ei ollut näkemässä”. Pato oli murtunut, ja tekstiä pulppusi. Lukijakuntani koostui pääasiassa lähipiiristä, mutta se ei haitannut – pääasia oli, että sain kirjoittaa ja tehdä sen omalla tyylilläni, ilman asiatekstin tuomia rajoituksia. Vähitellen tahti rauhoittui ja kirjoittamisessa on ollut välillä pitkiäkin taukoja. Silti blogini on minulle tärkeä ja suhtaudun jokaiseen uuteen postaukseen kuin omaan lapseen, vaikkei niitä edelleenkään lue kuin ani harva. Kimmo Svinhufvudin tapaan kirjoittamiseni on jakaantunut asiateksteihin ja blogiin, tosin minun blogiani ei parhaalla tahdollakaan voi kuvailla termillä ”asiantuntijablogi”. Idea on kuitenkin jollakin tapaa sama: kirjoitan asiatekstejä tarpeeseen, ja mikäli ajatuksia ja tekstiä on yli ”varsinaisen” tarpeen, ne voi koota blogiin.

Perisuomalaiseen tapaan saan inspiraationi metsän keskeltä ja saunan lauteilta. En kuitenkaan kirjoita pelkästään haavan lehtien havinasta tai kiukaan sihinästä. Minulle metsä ja sauna ovat paikkoja, joissa ajatukseni kulkevat vapaasti. Siellä saan ideat teksteihini, kehittelen avaavat lauseet, rakenteet ja lopetukset. Siellä muokkaan ajatuksissani kaiken lähes kirjoittamista vaille valmiiksi. Tietokoneen äärellä tarvitsen enää istumalihaksia ja kymmensormijärjestelmää.

Kun sanoin itseni irti vakituisesta työpaikastani, ajatuksenani oli täydellinen alan vaihto. Viisikymppisenäkin voi vielä muuttaa suuntaa ja lähteä toteuttamaan unelmiaan, sikäli lähtökohtani on sama kuin Raili Miettisellä: opiskelu, työnvaihdos tai arvoremontti ei katso ikää. Olen aina ollut kiinnostunut vieraista kielistä ja suunnittelin kielenkääntäjän uraa. Sitä silmällä pitäen hakeuduin Alkio-opistoon opiskelemaan englannin perusopintoja, kielenkääntämistä ja kulttuurien välistä viestintää. Kun lukujärjestyksessäni oli tilaa, päädyin myös kirjoitusviestinnän kurssille. Tuo kurssi avasi silmäni: vaikka rakastan englantia, suomi on kuitenkin jotain vielä enemmän: Minun Kieleni. Sitä haluan oppia käyttämään paremmin, luontevammin, luovemmin. Ja juuri kirjoittaminen on minun tapani ilmaista itseäni. Avoimen yliopiston opintotarjontaa selaillessani löysin kirjoittamisen perusopinnot. Opintokokonaisuus tuntui heti omalta, varsinkin kun valinnaisista kursseista löytyi minua eniten kiinnostavat proosa ja tietokirjoittaminen. Tuskin maltoin odottaa syyskuun alkua ja hakutehtävän julkaisemista!

Edellä mainitsin suosimani käsitteen ”puppusanageneraattori”. Toinen lempitermini on ”verbaaliakrobatia”. Ihailen älykästä sanoilla leikittelyä ja pyrin siihen itsekin aina tilaisuuden tullen – tuolloin älykkyys voi tosin olla aika suhteellinen käsite… Kunnioitan sanoittajia, joiden lyriikat välttävät banaalin riimittelyn ja tuovat kuulijalle riemastuttavia ahaa-elämyksiä: Juice Leskinen, Hector, Martti Syrjä, onhan näitä. Kirjoittajana runous ja lyriikat eivät ole minun juttuni, mutta toivon vielä joskus pääseväni sanankäytössäni vastaavanlaiseen ilotteluun. Se on suunta johon haluan pyrkiä, unohtamatta myöskään asiallisemman tekstin entistä parempaa tuottamista. Kuten Svinhufvudille, minullekin kirjoittaminen on luonteva tapa olla maailmassa.

(Vapautan itseni vapaaehtoisesta vaalikaranteenista postaamalla hakutehtäväni Avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin – hakuohjeissa pyydettiin linkkiä mahdolliseen blogiin, ja minusta postaukset ennen hakutuloksen ratkeamista olisivat olleet keinotekoisia ja tarkoitushakuisia. Omituiset viittaukset muiden sanomisiin ja tekemisiin johtuvat tehtävänannosta.)

Mutta asiaan. Silloin kun akka kävi hakemassa mut luokseen, se sai myös kasviksen kirjoittamat koiranpennun käyttöohjeet. Joissa oli myös ohjeet siitä, miten mua pitäis ruokkia: alussa neljä kertaa päivässä, pääasiassa laadukkaalla kuivamuonalla, jota kuitenkin voi jatkaa eläinperäisellä proteiinilla kuten jauhelihalla, kananmunalla tai raejuustolla.

Alussa akka seuras noita ohjeita hyvinkin orjallisesti. Mutta sitten se rupes lipsumaan. Kyllä minä edelleenkin saan pääasiassa suositusten mukaista ruokaa, mutta aamun ensimmäistä annosta se jatkaa kaurapuurolla ja piimällä. Kaurapuurolla! Eihän se ole eläinperäistä, saati proteiinia! No piimä sentään kuuluu tuohon suositeltuun kategoriaan. Ja kun se akka joka tapauksessa keittää joka aamu kaurapuuroa Siidalle ja Tirrille, niin onhan siinä tietysti jotain pointtia antaa mullekin sitä samaa ruokaa.

Eli periaatteessa mun ruokintani on ihan oikeilla hollilla. Mutta välipalat on jotain niin eksoottista, et niihin meni vähän aikaa tottua. (Lähes) joka aamu akka laittaa saunapalvia voileiville, ja (lähes) joka ilta se grillaa pihalla makkaraa. Ensin yritin vähän vihjailla sille että mullekin maistuis, mutta eihän se mitään tajunnu. Sit kuitenkin huomasin, ettei Siida ja Tirri edes yritä kerjätä makupaloja. Eli turha laittaa paukkuja toivottomaan urakkaan.

Mutta annas olla, kun akka rupee kaivaan evästä jääkaapin alaosassa olevasta lokerosta! Silloin Siida ja Tirri on heti tikkana paikalla, ja minä tietysti toimin mallin mukaan. Eihän siitä tosin kostunut kuin jonkun salaatin tai kurkun kannan verran. Tai ehkä sai suikaleen kaalia. Mitä koiranruokaa se muka on? Ensin en ees tajunnu et ne on tarkotettu syötäviksi, mut sit kun Siida-mummo pari kertaa kävi näyttämässä et mitä niille on tarkoitus tehdä, rupesin kuitenkin syömään nuo rehut itse ennen kuin mummo ehtii ne napata.

Noitten akan salaattitarpeitten lisäksi Siida ja Tirri syö lenkillä heinää. Aika oudolta sekin minusta vaikuttaa, mutta pikku hiljaa olen ruvennut itsekin toimimaan annetun mallin mukaan. Siida syö myös risuja ja kepinpätkiä, siihen en sentään ole vielä sortunut. Kyllä minäkin tykkään palastella kaikenlaisia oksia, mutta syömään en ole vielä ruvennut. Mieluummin kannan ne sisälle, pienemmät risut sohvalle tai sänkyyn asti, ja pilpustan ne siellä. Isommat kappaleet silppuan lattialle.

Viime aikoina Siida ja Tirri on ruvennu lenkeillä ettimään ja syömään semmosia omituisia mönttejä, joista kuulemma käytetään nimitystä ”sieni”. Tai ei ne ihan mitä tahansa sieniä etsi, kaikki niitten ettimät sienet on ihan saman hajuisia. Akka sanoo et ne on ”koivuhaperoita”. Olen minäkin muutaman kerran varastanu itelleni palasia, mut jättäny ne kuitenkin sit syömättä. Paitsi tänään aamulenkillä, kun ihan itse löysin semmosen ”koivuhaperon” ja nappasin siitä hatun mukaani. Söinkin sen melkein kokonaan, mutta sitten rupesin tunteen itteni tyhmäksi ja jätin loput muille.

Niin että en minä ainakaan vielä oo oikein ymmärtäny et mikä noissa koivuhaperoissa nyt on olevinaan niin ihmeellistä. Mut Tirri-setä on kertonu, miten se hurjassa nuoruudessaan veti kärpässienipöhniä, se kuulostaa kyllä aika jännältä. Kuulemma ne kärpässienet on periaatteessa myrkyllisiä, mut ei niihin kuole, niistä tulee vain hassu olo. Ja sit jälkeenpäin pitää oksentaa kaikki mitä on syöny, mut Tirri on sanonu, et kärpässienipöhnä on kyllä sen oksentelun arvoista. Ilmeisesti niitä kärpässieniä ei vielä löydy, mutta toivottavasti Tirri neuvoo ne mulle sit kun ne on noussu esiin. Akka tosin väittää et oon vielä ihan liian pieni kokeilemaan kärpässieniä, Tirri oli sentään huligaanisyksynään puolitoistavuotias, mutta jos maistaisin vain ihan pikkasen. Tai sit kokeilen kärpässieniä vuoden kuluttua, silloin minäkin oon (melkein) puolitoista vuotta, eli parhaassa kokeiluiässä, jos (kun) Tirriin on luottamista.

Niin että aika omituisiin makuelämyksiin oon joutunu täällä tottumaan. Ei toi akka oo tainnu tajuta, et koira on kuitenkin suden perillinen, siis lihansyöjä! Tai eihän se pelkästään akan vika oo, kyllähän se ruoka-aikoina ruokkii mua ihan mun arvoni edellyttämällä tavalla (jos sitä aamupuuroa ei lasketa), mutta noi ylimääräiset makupalat ja lenkeillä poimittavat herkut vähän arveluttaa. Tykkääköhän Siida ja Tirri niistä ihan oikeesti, vai onko akka vaan aivopessy ne?

Eihän se tunne vielä edes omaa reviiriään, vaikka on asunut tässä samassa paikassa jo melkein neljä vuotta! Ennen kuin minä muutin tänne, se oli mukamas tilkinnyt aidatun oleskelupihan pennunkestäväksi. Kattia kanssa! Ei mennyt montaakaan päivää kun jo löysin ulkovaraston alta menevät reitit suureen maailmaan. Akka oli tilkinnyt niitä aikoinaan Haltinkestäviksi, mutta minä jouduin näyttämään sille yksitellen kaikki ne koloset, joista aikuinen porokoira ei mahdu menemään, mutta pentu kyllä. Nyt siellä on sitten erilaisia lauta- ja tiiliviritelmiä kulkua estämässä.

Eikä se torvi ollut huomannut sitäkään, että yhdessä kohdassa vattu- ja nokkospusikoiden takana aita ei ylettynyt ihan maahan asti, vaan siinä oli välissä pennunmentävä rako. Ja sitten kun menin sinne aidan taakse riekkumaan ja kiinnittämään akan huomion, se tyhmä laittoi siihen rakoon tilkkeeksi liian lyhyen laudan. Vähän aikaa maltoin olla kohtelias, mutta heti seuraavana päivänä näytin sille, että sieltä laudan päistä pääsee edelleen kulkemaan – ensin näytin sille toisen pään, sitten toisen. Nyt sielläkin on tiiliä ja kiviä tukkeena. En kyllä ole ihan varma, oliko se kauheen fiksu veto näyttää akalle nuo reitit, siellä aidantakaisessa maailmassa oli toisaalta aika jännä seikkailla…

Sitten sille typerälle akalle pitää kädestä (tassusta) pitäen neuvoa, miten tärkeää on, että koirilla on aina saatavilla raikasta vettä. Senhän pitäis olla koiranomistajalle ihan itsestään selvä juttu! Vaan kun ei.  Kyllähän akka laittaa meille pihalle pesuvadin täyteen kylmää vettä, mutta kun se ei tajua, ettei vesi näillä helteillä kestä raikkaana loputtomiin. Viimeistään puolen tunnin kuluttua mun tarttee muistuttaa akkaa veden vaihtamisesta läiskyttelemällä vettä ensin tassuillani, ja sit kun se pesuvati on lähes tyhjä, nappaamalla se hampaisiini ja kippaamalla loputkin vedet maahan. Vasta siinä vaiheessa akka tajuaa laittaa siihen taas uutta ja tuoretta vettä!

Eikä se tiedä reviiristään edes sitä, missä kohilla sen pihassa salaojaputket kulkee. Mun piti kaivaa syvä kuoppa (no joo, siinä hommassa Tirri-setä oli vähän apuna) sinne putkeen asti, ennen kuin akka tajus. Sit kun akka laittoi sinne(kin) vähän tiilen kappaleita esteeksi, kuovin montun umpeen ja tein viereen uuden. Eihän siinä ole mitään järkeä pitää auki monttua, joka on jo tehnyt tehtävänsä.

Ja olen minä kaivanut sille esiin myös yhden kaakelilaatan, joka oli ihan vain muutaman sentin syvyydessä. Siitäkin kohdasta akka oli ajellut ruohonleikkurilla yli ties kuinka monta kertaa tajuamatta, että ihan siinä nurmikon alla oli ehjä kaakeli jolle vois olla vaikka mitä käyttöä. No, minun ansiostani sekin on nyt otettu talteen.

Mutta kaiken huippu akan ymmärtämättömyydessä oli sähköjohdon tapaus. Sillä on pihassa semmonen tolppa, johon sähköjohdot tulee jostain tontin ulkopuolelta ja jota pitkin ne sitten menee maan alle ja sieltä taloon. Siinä tolpan juuressa kasvaa pari ihan kohtalaisen kokoista kuusta, kuitenkin sen verran pieniä että niiden alimmat oksat on melkein maan tasalla. Niitten kuusien juurella oon tonkinu jo ties kuinka monena päivänä, mut vasta tänään akka vaivautui tuleen kattomaan et mitä siellä oikein oli. No kuoppahan siellä oli, mutta myös kaksi tolpanvartta maahan menevää sähköjohtoa, joista vain toisen metallisuojus ulottui maahan asti, toinen oli paljaana semmosen 30 cm matkan. Onneks se huomas sen edes tässä vaiheessa ja naputteli siihen päälle semmosen lautasuojuksen, muuten mun ois varmaan tarvinnu pureskella se sähköjohto poikki asti saadakseni toi akka tajuamaan et tarttis tehdä jotain.

Niin että aika turha tässä on vielä ruveta suunnittelemaan mitään määrätietoisempaa kouluttamista ton akan kanssa, kunhan nyt ensin sais sen edes tajuamaan perusasiat ja toimivan yhteiselon edellytykset. Mun pitää vaan olla nyt kärsivällinen ja yrittää luoda hyvät ja luottavaiset suhteet sen kanssa, niin siltä pohjalta vois sit jatkossa yrittää opettaa sille jotain vähän vaativampiakin juttuja. Mutta onhan tässä aikaa, oon aatellu hengailla ton akan kanssa vielä semmoset 15 vuotta tai jotain. Vähintään…

Niin kuin ihmisten hurmaamisen. En oo vielä tavannu yhtään ihmistä, joka ei ois ollu ihan lääpällään kun oon menny pyllyä pyörittäen sitä moikkaamaan. Ja tuolla ”ihmisten ilmoilla” hengaillessa semmosetkin jotka ei mukamas kiinnitä muhun mitään huomiota saavat hymyn naamalleen kulkiessaan mun ohitseni. Ja oon tullu ihan hyvin juttuun myös niitten koirien kanssa, joita oon päässy moikkaamaan. Viimeks kerroinkin siitä yli-innokkaasta russelista joka vähän hirvitti, mutta sen jälkeen oon saanu tutustua pariin koiraan sillai omaan tahtiin, eikä ne oo sit ollu lopulta yhtään pelottavia.

Ensin oli semmonen vähän vanhempi Asta-suomenajokoira, melkein Siida-mummon ikäinen. Se oli tosi rauhallinen eikä kauheesti ees kiinnittäny muhun huomiota, mut se oli sen verran iso etten ensin uskaltanu mennä sitä moikkaamaan. Mut sit kun akka ja sen Astan emäntä istu sataman terassille jäätelölle, niin hiippailin sieltä pöydän alta vähän haistelemaan Astaa, eikä se sit ollutkaan lopulta yhtään kamala otus.

Sitten oli Tinka, kolme viikkoa mua vanhempi beagle, akka vei mut yhtenä päivänä sen luo kylään. Alussa mua pelotti kun se oli niin kauheen innokas riekkumaan, mut sit kun se laitettiin hetkeks hihnaan et sain rauhassa tutustua ja näin mikä se on koiriaan, niin sen jälkeen meillä leikit sujuikin tosi vauhdikkaasti. Aina siihen asti kunnes akka ja sen Tinkan emäntä päätti et me ollaan riehuttu tarpeeks ja laitto meidät erilleen, tylsää. Mut onneks akka on luvannu, et me mennään toistekin Tinkan luona käymään ja sit me kuulemma voidaan leikkiä koko piha-alueella eikä pelkästään koiratarhassa (viimeks siellä oli joitain kaksijalkaisiakin pentuja kyläilemässä ja meidät piti kuulemma pitää niistä vähän erossa).

Ja osaan minä jo leikkiä Siida-mummon ja Tirri-sedänkin kanssa! Pari ensimmäistä viikkoa me puolin ja toisin vähän vielä mietittiin et mimmostahan leikkiä tuo toinen haluis leikkiä, ja kun yritin pyytää Siidaa tai Tirriä leikkiin niin ne ei oikein tienny miten siihen pitäis suhtautua. Ja sit toisaalta silloin kun ne leikki keskenään, oli meno ja meteli sitä luokkaa että minä katsoin paremmaksi vain haukkua pienen matkan päästä. Mutta nyt muutamana päivänä me ollaan jo temuttu ja painittu yhdessä, ja meillä kaikilla on ollu kauheen kivaa. Mut edelleen siinä vaiheessa kun Tirri-setä saa hepulin ja rupee juokseen pylly maassa kahdeksikkoa kauheella vauhdilla, minä menen akan jalkoihin tai pöydän alle tai jonnekin seuraamaan tilannetta ja odottelemaan et se hepuli menis ohi.

Opin myös päivä päivältä paremmin kulkemaan hihnassa. Enää en joudu paniikkiin enkä rupea rimpuilemaan joka kerta kun hihna kiristyy. Osaan kulkea hihnassa jo niin hyvin, ettei akka enää ota minua syliin edes Ison Tien reunassa, ei edes silloin kun vastaan tulee joku kovaa vauhtia ajava auto. Se ottaa mut vain lyhyelle hihnalle, ihan niin kuin Siidan ja Tirrinkin, ja sit me ollaan siinä tienposkessa rauhassa sen aikaa et se auto menee ohi.

Osaan myös syödä ruokani kerralla loppuun. Heti parissa päivässä huomasin, että tässä huushollissa on tapana syödä ruokakippo tyhjäksi, mutta kun Siida ja Tirri oli aina niin paljon mua nopeempia, niin kävin tsekkaamassa niitten tyhjät kipot vaikka mulla oli omaa ruokaa vielä jäljellä. Nyt oon oppinu syömään oman ruokani ensin ja tsekkaamaan muitten kipot vasta sen jälkeen. Akankaan ei tartte enää vahtia ettei Siida tai Tirri vedä naamaansa mun ruokiani sillä aikaa kun minä käyn kurkkimassa niitten tyhjiin kippoihin.

Ja sit oon oppinu menemään itekseni sisälle nukkumaan jos siltä tuntuu. Ensin musta tuntui hienolta kun opin nukkumaan ulkona, mut en minä siellä sit lopulta kuitenkaan osaa nukkua ihan rauhassa ja sikeästi, en ainakaan vielä. Nyt oon kuitenkin oppinu, että vaikka kaikki muut oiskin pihalla, voin minä ihan hyvin mennä sisälle keittiön pöydän alle tai peräti makkariin asti akan sängyn alle nukkumaan. Siellä mulla on paljon parempi rauha nukkua, ja toisaalta kuulen kyllä jos ulkona tapahtuu jotain mitä haluan mennä katsomaan – kyllä Siida ja Tirri sit haukkumalla kutsuu mut paikalle.

Ehkä kaikkein isoin uusi opittu asia on kuitenkin se, että tiedän nyt miten pääsen akan sänkyyn. Sillä on aika korkea sänky, enkä vieläkään pysty hyppäämään sinne suoraan, mutta oon huomannu että makkarissa on ikkunan edessä semmonen vähän matalampi tuoli, ja jos ensin kiipeen siihen tuolille, niin siitä pääsen sit hyppäämään akan sänkyyn. Kuulemma se tuoli on alkujaan laitettu siihen Haltia varten, kun se ei enää vanhoilla päivillään pystyny hyppäämään sinne akan korkeelle sängylle, niin sille laitettiin ikkunan eteen tuoli et se pystyis edelleen katteleen ikkunasta ulos.

Ensin akka ei ollu ollenkaan innoissaan tuosta mun uudesta keksinnöstäni. Se aatteli ettei se saa enää ollenkaan nukkua, kun voin koska tahansa könytä sen sänkyyn herättelemään sitä. Mut itse asiassa se saa nykyään nukkua paremmin rauhassa: aikasemmin kun heräsin yöllä mun piti touhujeni keskellä joka välissä käydä hyppäämässä akan sänkyä vasten ja varmistaa et se on edelleen siinä. Nyt voin hypätä leluni kanssa sinne sänkyyn ja leikkiä rauhassa akkaa häiritsemättä kun tunnen kaiken aikaa et se on siinä ihan mun vieressä. Enkä nykyään ees hirveesti leiki yöllä, hyppään vain sänkyyn akan viereen ja nakerran sen nenää just sen verran että se rapsuttaa mua hetken mutta ei suutu, ja sit käperryn sen viereen nukkumaan. Ja useimmiten nukunkin niin pitkään että akka herää ensimmäisenä. Ellei sit Siida tai Tirri tule huomauttelemaan aamupalasta, jos me akan kanssa nukutaan liian pitkään liian tyytyväisinä.

Noitten ”isompien” uusien taitojen lisäksi oon oppinu kans kaikenlaisia pikkujuttuja, joista on iloa ainakin mulle itselleni, ehkä joskus myös muille. Oon esimerkiksi oppinu putsaamaan Tirrin korvat. Se on tosi tyytyväisen tuntunen kun se makoilee ja muka nukkuu sillä aikaa kun minä nuolen sen korvat puhtaiks niin syvältä kuin mihin mun kieleni ylettyy. Ja sit oon oppinu menemään Siida-mummon viereen nukkumaan sillai nätisti, ettei se enää vaihda paikkaa vaan antaa mun olla siinä ihan lähellä. Itse asiassa Siidakin on nyt ruvennu välillä tulemaan mun viereeni nukkumaan, esimerkiks silloin kun minä oon ehtiny mennä ensin akan sängyn alle.

Akkakin on saanu iloa mun uusista pienistä taidoistani. Kun se menee saunan jälkeen pihalle vilvottelemaan, osaan kiskoa sitä saunatakin helmasta just oikeaan suuntaan niin, ettei sen ympärillä sit enää olekaan kuin saunatakin vyö. Ja nykyään osaan myös pidättää pissiä niin että kun akka vie mut pihalle pissille, hengailen siellä niitä näitä touhuten niin kauan kunnes se luulee mun käyneen pissillä sen huomaamatta. Sit kun se menee takas sisälle meen heti perässä ja käyn eteisessä sanomalehdillä pissillä. Jonkun aikaa onnistuin myös pissimään kodinhoitohuoneen muovimatolle akan huomaamatta, se pissi kun valui saman tien maton raoista lattialle sen maton alle. Mut sit kerran olin vähän varomaton ja akka sattui näkemään kun kävin siellä pissillä, ja sen jälkeen akka pesi sen lattian jollain pahanhajuisella aineella eikä enää laittanu sitä muovimattoa siihen takas. Mut onneks se edelleen laittaa uusia sanomalehtiä eteiseen aina samalla kun vie entisiä grillille poltettavaks.

Niin että tosi paljon oon jo ehtiny tässä kolmessa viikossa oppia. Akka uhkaa, että sekin rupee vielä opettamaan mulle kaikenlaista, mutta toistaiseksi mulle on riittäny kaikki semmonen mitä oon oppinu itse tai sit Siida tai Tirri on opettanu. Mut oon huomannu, et jos juoksen tarpeeks nopeesti akan luo kun se huutaa mun nimeeni, niin saan siltä makupalan. Musta tuntuu et tuota vois hyödyntää enemmänkin. Mun tarttee vähän funtsia, voisin keksiä paljon muitakin juttuja joita voisin opettaa akalle et se antais mulle niitä herkkuja aina kun teen jotain tiettyä. Taisin jo viimeks mainita, et se tuntuu olevan ihan kehityskelpoinen emäntä…

Mut takas ilosempiin aiheisiin ja tähän päivään. Mun isä on Voima, Tirrin vanhempi veli, niillä on ikäeroa semmonen reilu 2,5 tuntia. Mun äitini on Pääsky, ja jos minulta kysytään, niin se on maailman ihanin emo. Ja akka on kyllä ihan samaa mieltä, sen mielestä oon saanu äidiltä pelkästään hyviä geenejä. Kuulemma semmosia, jotka paikkaa mummolta mahdollisesti tulleita ehkä vähän huonompia. Akka onkin sanonu, et jos musta kasvaa joku huligaani tai muuten ongelmakoira, niin vika on kyllä hihnan yläpäässä. Eli minut on nyt vapautettu vastuusta, voin käyttäytyä ihan miten lystää ja akka ottaa syyt niskoilleen!

Etukäteen akka vähän (tai oikeestaan aika paljonkin) jännäs et mimmonen järkytys mulle on Siidan ja Tirrin tervetulometakka siinä vaiheessa kun me tullaan kotiin. Se olikin pyytäny siskonsa avuksi, niin että se sisko oli ensin mun kanssani sillä aikaa kun akka tervehti Siidan ja Tirrin. Ja sen jälkeenkin sain ensin tervehtiä mummon ja sedän niin että siinä oli aita välissä. Mutta enhän minä nyt pientä haukkua säikähtäny, ja hyvin nopeesti akka laittoi minutkin samalle puolelle aitaa. Ja minä päätin saman tien että ok, tää on siis mun laumani, ja siitä eteenpäin oon seurannu akkaa, mummoa ja Tirri-setää niin ettei mua tarttis ollenkaan pitää hihnassa.

Mut kyllä se akka silti väittää et mun ois opittava kulkemaan hihnassakin, en kyllä yhtään ymmärrä että minkä takia. Ensimmäisinä päivinä yritinkin rimpuilla aina kun akka laittoi mulle hihnan kaulaan, paitsi että lenkillä ollessa en aina muistanut koko hihnaa kun keskityin vain kulkemaan mummon ja Tirri-sedän perässä. Sit se akka onkin päästäny mut lenkillä juoksemaan vapaana kun oon ensin alkumatkasta kulkenu nätisti hihnassa.

On se muutaman kerran vieny mut lenkille (akka sanoo et ”ihmisten ilmoille”) myös ilman Siidaa ja Tirriä. Pari ekaa kertaa yritin rimpuilla hihnassa, mut sit kun kerran mentiin ihan kaupunkiin asti tapaamaan akan lapsenlasta (onko se sit mun siskontyttö?), niin terästäydyin ja kuljin hihnassa oikein nätisti. Se olikin hauska lenkki, siskontyttö oli just oppinu kävelemään ja tykkäs pysähtyä tutkimaan kiviä ja muita, ja minä muuten vain hortoilin vähän sinne ja tänne ja välillä pysähdyin pitkäksi aikaa katselemaan maisemia. Se siskontyttö oli tosi kiva, se ei ollenkaan työntäny sormiaan mun silmiin tai muutenkaan satuttanu mua, enkä minäkään sit viittiny testailla hammaskalustoani siihen vaikka muuten tikkaankin naskaleillani kaikki tarpeeksi lähelle erehtyvät. Ja sillä siskontytöllä oli lenkillä semmoset rattaat, joitten tavarakoriin oli hyvä mennä piiloon kun yks vastaan tullut russeli meinas käydä liian tungettelevaksi.

Sit me mentiin vielä tapaamaan mun toista siskontyttöä, semmosta Tiuhti-kissaa. Siinä vaiheessa minä olin kyllä jo niin väsynyt etten juuri edes huomannu sitä kissaa kun simahdin keskelle lattiaa. Kuulemma Tiuhti ensin aikansa tuijotti mua kiipeilytelineensä päältä, ja kun en mitenkään reagoinut mihinkään, se tuli sieltä alas ja sai kaiken huomion. Varmaan minä joskus vielä tapaan Tiuhtin niin että oon hereilläkin…

Suurimman osan ajasta me ollaan kuitenkin oltu ihan vaan täällä kotosalla. Täällä onkin tosi kiva olla, piha on aidattu niin akka pitää takaoven auki yölläkin eikä mun tartte käydä paperilla kuin hätätapauksessa (sanan varsinaisimmassa merkityksessä). Oonkin alusta alkaen menny aina ulos kakalle (no joo, kahdet kikkareet on tullu sisällekin…) ja pissillä oon käyny vain ja ainoastaan eteisessä olevilla papereilla, tai sit ulkona.

Siellä pihalla on muutenkin mukavaa, kun siellä ei oo kauheesti kiellettyjä asioita ja akka on siellä tosi paljon niin siitä on mulle seuraa aina tarvittaessa. Kukkapenkkejä siellä ei oo ollenkaan, mitä ny pari yrttiä ruukussa, ja oon saanu ihan rauhassa vetää matalaksi nokkosia ja puna-ailakkeja ja koiranputkia ja muita. Eikä akka oo hermostunu siitäkään kun Tirri-sedän kanssa kaivettiin iso kuoppa keskelle pihaa. Tirri neuvoi että kun kaivaa ahkerasti kuoppia niin kynnet kuluu eikä akka oo niin usein kiusaamassa kynsien leikkuun kanssa. Tosin akka uhkas että se rupee muka-leikkaamaan mun kynsiäni jos ne ei kasva oikeesti leikattavaan pituuteen…

Alussa en ois mitenkään malttanu nukkua siellä ulkona kun siellä oli niin paljon kaikkee jännää. Mut nyt parina päivänä oon välillä nukkunu pihallakin, ettei akan tartte sen takia tulla sisälle – kuitenkin istuis vaan tietokoneella sillä verukkeella et se on ainoo keino saada mut nukkumaan rauhassa…

Ja tänään keksin, että pihalla olevassa pesuvadissa (sen on tarkoitus olla koirien vesikuppi) on kiva läiskiä ja läträtä. Ja sit kun menee märkänä kaivamaan sitä mun ja Tirrin yhteistä kuoppaa saa turkkiinsa mukavan hiekkakuorrutuksen. Se on sit hyvä käydä pyyhkimässä akan vaatteisiin, se ei vaan voi olla ottamatta mua syliin kun meen sen jalkoihin keikkumaan. Kyllähän se yrittää pitää tiukkaa linjaa joissakin asioissa, mut oon huomannu ettei se oikein pysty pitämään pokkaa komentaessaan mua esimerkiksi jos (kun) yritän nakertaa sen kaksoisleukaa vähän pienemmäksi.

Eli kyllä siitä akasta saa vielä koulittua ihan hyvän emännän, kun vaan oon johdonmukainen enkä sorru sen oikutteluihin. Nytkin se on ihan kiltisti toiminu mun kirjurina, vaikka sillä taitaakin olla joistakin asioista vähän erilainen tulkinta. Jos hyvin käy, niin se suostuu joskus toistekin kirjottamaan blogia mun puolestani (ihan kaikkeen ei parikuinen koiranpentu kuitenkaan pysty ilman apua), vaikka se onkin viime aikoina tainnu olla ihan huolestuttavan laiska näitten postausten kanssa. Mun tarttee yrittää kouluttaa sitä siinä(kin) asiassa…