Eilen innostuin upean pakkassään kunniaksi pellolle lumikenkäilemään. Edellisen kerran olin kenkäillyt Haltin kanssa aikana ennen Siidaa, eli seitsemän vuotta sitten. Siidan tulon jälkeen harrastus jäi, kenkäillessä kun voin pitää mukana vain yhtä koiraa kerrallaan, ja kuitenkin koko lauma tarvitsee normaalit lenkit. Puolen Hehtaarin Metsässä lumikenkäilymaastot alkavat ihan kotiovelta, joten kynnys lähteä ylimääräiselle kenkäilylenkille on matalampi, kun mitään erillisiä siirtymätaipaleita ei tarvita.

Olisihan se mukava ottaa koko kööri mukaan pellolle. Mutta kun näitä meidän metsästyslinjaisia porokoiria ei oikein voi päästää irti, ellei halua jatkaa kenkäilyä vielä pari tuntia pimeän tulon jälkeenkin… Toisaalta pystyssä pysymisen edellytys on, että käytän suksisauvoja, joten useamman hihnan pyörittelykään ei oikein onnistu – ellei halua ryhtyä kehittelemään uutta ”lumikenkäsolmua”.

Tällä kertaa valitsin kenkäilykaverikseni Tirrin. Sillä on viime päivinä ollut runsaasti ylimääräistä virtaa, kun vanhemmat koirat ovat pyrkineet lyhentämään lenkkejä pakkasen kunniaksi. Kaivoin kaapin kätköistä esiin vanhat kenkäilyvarusteeni, mutta jouduin toteamaan vetovyön kutistuneen pahasti säilytyksen aikana. Onneksi Haltin vanhat rintavetovaljaat olivat säilyttäneet kuosinsa paremmin, ja saatoin pukea ne Tirrille. Itselleni virittelin vanhasta talutushihnasta vetovyön korvikkeen.

Tirrille tilanne oli uusi ja ihmeellinen. Sillä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut edes valjaita päällään (jos vedonestovaljaita ei lasketa). Myös suksisauvat ja varsinkin itse lumikengät aiheuttivat ihmetystä ja yllättäen (?) myös haukkumista. Aika nopeasti Tirri kuitenkin lopetti jaloissani kieppumisen ja lähti tutkimaan peltoa. Yllätyin positiivisesti, kun se ei kuitenkaan kiskonut ja temponut, vaikka käytti kyllä lähes koko fleksin salliman viiden metrin mitan.

Alkumatkasta pelloilla oli koskematon hanki. Sieltäkin kyllä löytyi kaikkea jännää, kun vähän kaivoi. Mutta kun pääsimme kulkemaan peltojen metsänpuoleista takareunaa, alkoi Tirrillä olla jo vaikeuksia päättää, mitä jälkeä seuraisi. Metsänreuna oli täynnä peurojen ja/tai hirvien jälkiä – ”suklaaherkkujen” raekokojakaumasta päätellen molempien. Joka tapauksessa kaurista isompien otusten. Tirri seuraili jälkiä ihan tohkeissaan, tosin minä heittäydyin hankalaksi enkä päästänyt sitä puikkelehtimaan pusikoihin. Viisimetrisen hihnan selvittäminen lumikengät jalassa tiuhahkossa pajukossa ei oikein houkuttanut…

Avoimella pellolla puolestaan kulki ketun ja lumikon piirtämiä helminauhoja. Niiden jäljestämisestä minäkin nautin: hiljainen pelto, lähes koskematon hanki, laskevan auringon kellanpunertava valaistus ja työhönsä keskittyvä koira muodostivat kokonaisuuden jota katsellessa silmä ja sielu lepäsivät.

Tänään olen kyllä saanut huomata, että edellisestä kenkäilystä oli kulunut ihan liikaa aikaa: eilen rääkätyt reidet huutavat hallelujaa ja allitkin vingahtelevat. Mutta ne saavat luvan tottua tähän rääkkiin, eilinen ei taatusti jää talven ainoaksi kenkäilykerraksi. Kevään edetessä lähipeltojen hankia tulee varmasti jatkossakin halkomaan tuttujen eläinten lisäksi myös eksoottisemmat karettikilpikonnan jäljet.