Inhoan siivoamista sen kaikissa muodoissaan. Piste. Silti meillä lähes päivittäin luuttu lätisee ja Tolu tuoksuu. Syynä tähän on jatkuva kusiaisongelma. Enkä tarkoita tällä niitä pieniä keltaisia muurahaisia, jotka hitaasti mönkivät pihalaatoituksella, ja tunkevat pistämään paljaan jalan ja lipposen (siis ei Lipposen, tarkoitukseni ei ole tässä blogissa puuttua politiikkaan) väliin. Enkä edes niitä isompia, kekoja rakentavia kavereita, jotka minä tunnen keko- tai punamuurahaisina, mutta joita jotkut kutsuvat kusiaisiksi. Meidän kusiaisongelmamme on sananmukaisesti monta kertaluokkaa suurempi.

Todisteita minulla ei ole, mutta epäilen vahvasti, että syypää on Tirri. Osa lammikoista kun ilmestyy paikkoihin, joihin Siidan on käytännössä mahdotonta päästä kyykkypissille. Toisaalta Haltilla on kotiin tullessani usein niin kiire päästä ulos, etten usko sen helpottaneen oloansa yksinolon aikana. Ja last but not least: niinä päivinä kun teen etätöitä ja olen siis kotona, päästän koiria pihalle myös päivän mittaan. Ja voin seurata ikkunasta miten juuri Tirri jo puolen päivän aikaan pitkään ja hartaasti lorottaa syvän keltaisen reiän valkoiseen hankeen.

Aikani yritin ajatella positiivisesti. Kun pesin yhden kohdan Tolulla, niin seuraavana päivänä lammikko oli ilmestynyt johonkin toiseen kohtaan. Ajan myötä koko olohuoneen lattia tulisi tällä tavalla pestyksi kuin huomaamatta (tai ainakin melkein…). Kunnes kohteeksi yksilöityi The Keinutuoli. Eikä kyse ole edes sellaisesta perinteisestä mallista, vaan äidiltä peritystä jousiversiosta, jossa ei ole riskiä että tassu jää jalaksen alle (siis taloudessa jossa on vain koiria – kissalta sekin varmasti onnistuisi).

Jousien sisään lorottaminen tuottaa varmaan jotain ihan erityistä tyydytystä, liekö kyse sitten mukavasta erilaisesta äänestä. Tai kenties haaste on samantapainen kuin kaksijalkaisillakin miehillä: luin aikoinaan jostain lehdestä, miten ulkomailla (en nyt muista missä, veikkaisin että Briteissä) jossain pubissa oli miesten vessojen siivoaminen helpottunut huomattavasti sen jälkeen kun pönttöihin oli maalattu haasteeksi kärpäsiä, joihin tähdätä. Ehkäpä halkaisijaltaan viisisenttinen jousi muodostaa vastaavan houkutteen. En nyt rupea asialla sen enempää spekuloimaan, minun ymmärrykseni ei riitä tulkitsemaan miehisiä aivoituksia, oli jalkojen lukumäärä sitten mikä tahansa.

Anyway, olen joutunut ottamaan työpäivän iltarutiineihin uuden ohjelmanumeron: lähes joka päivä töistä tullessani keinutuolin alla on lammikko, joka selkeästi on hartaudella loroteltu eikä vain pikaisesti merkattu. Se pitää tietysti luututa, ettei parkettiin jää jälkiä tai huusholliin muodostu hajuhaittoja. Sen jälkeen täytyy vielä pestä keinutuolin jalat ja jouset. Ranteen vahvuinen pulloharja olisi kova sana tässä työssä, mutta eipä ole sellaista tullut vastaan, ainakaan vielä. Jos joku voisi vihjata mistä sellaisen löytäisi, niin ostaisin kyllä heti (ellei maksa ihan maltaita).

Mutta kaikesta huolimatta, kyllä nuo karvakorvat ovat ihan korvaamattoman rakkaita otuksia. Niiden täytyy olla, kun saavat siivoamista inhoavan akan tarttumaan lattialuuttuun ensi töikseen kotiin tultuaan, kerta toisensa jälkeen. Ja pysymään silti vielä hyvällä tuulella! Kuinka moni kaksijalkainen uros pystyy samaan?