Kesäisin olen intohimoinen grillaaja. Edellisessä kodissani minulla oli itsemuurattu pihagrilli, ja sateisinakin kesinä saattoi kulua viikkokausia niin etten tehnyt sisällä lainkaan ruokaa jotain satunnaista salaattia lukuun ottamatta. Puolen Hehtaarin Metsässä ei muurattua grilliä vielä ole, tosin tarvikkeet ovat jo lumen alla odottelemassa kevään koittamista. Onneksi vanha pallogrilli toimi syksyllä kohtalaisen hyvänä korvikkeena, kyllä siinäkin kabanossit kärtsää, vaikkei pallogrilli mihinkään gourmet-aterioihin taivukaan.

Minusta grillaamiseen kuuluu, että hiillos tehdään itse klapeista alkaen. Klapien ja ilman kosteudesta, tuulen voimakkuudesta ja suunnasta, kuun vaiheesta, auringonpilkuista ja ties mistä riippuen hiillos valmistuu joskus tuosta vaan, toisinaan taas työllä ja vaivalla. Ja runsaalla savulla. Ja savunhajuhan tunnetusti tarttuu tiukkaan niin hiuksiin kuin vaatteisiinkin.

Täällä Metsän keskellä minulla on myös takka olohuoneen nurkassa. Mitä ylellisyyttä, pääsee paistamaan makkaraa myös talvella! Samalla hiusten ja vaatteiden savuaromista on tullut ympärivuotista arkipäivää.

Radiomainoksen mukaan palovaroittimen toiminta tulisi testata kerran kuussa. Toisaalta varoittimen käyttöohjeen mukaan laite olisi tarkistettava viikoittain. Hätävarjelun liioittelua tai ei, minä saatan huudattaa varoittimia monta kertaa viikossa. Olen jo oppinut siirtämään keittiöjakkaran valmiiksi palovaroittimen alle ennen kuin avaan takan luukut makkaranpaistoa varten. Hälytyksen sattuessa pääsen näin irrottamaan varoittimen paristot nopeasti ja näppärästi – sanoisinpa jopa että rutiinilla.

Yleensä pidän takassa tulta viimeiseen asti, ja jätän nukkumaan mennessäni pellin auki. Tässä eräänä iltana olin olevinani kerrankin fiksu, lopetin puiden lisäämisen hyvissä ajoin ja annoin hiilloksen hiipua rauhassa. Ja kävin sulkemassa pellin ennen nukkumaan menoa. Ei olisi pitänyt: puoli yhden maissa varoitin alkoi taas huutaa, tällä kertaa häkävaroitusta. Ei ihan mukavin tapa herätä. Eikä ollut kiva keskellä yötä tuulettaa hajutonta ja väritöntä kaasua ja yrittää arvailla missä vaiheessa voi laittaa ikkunat kiinni ja antaa itselleen luvan nukahtaa uudestaan. No, tulipahan todettua että palovaroittimessa myös häkä-toiminto pelittää – ja että yhdistelmävaroittimen hankinta oli perusteltua, vaikka tulikin vähän kalliimmaksi kuin pelkkä ”lakisääteinen”.

Tutkimattomat ovat Herran tiet, selvittämättömät savukanavan mutkat. Vaikka takan ja puukiukaan hormit kulkevat vierekkäin, ei ole mitenkään tavatonta että toinen hormeista vetää erinomaisesti, kun taas toinen puskee kaikki savut sisälle. Vielä mielenkiintoisemmaksi asian tekee se, että takka ja kiuas vaihtelevat ”hyviksen” ja ”pahiksen” rooleja keskenään ilman mitään selkeää logiikkaa. Varsinkin tyynellä säällä pakkasen kiristyessä yötä kohti on usein ensin sytytetty tulipesä vetänyt mainiosti, mutta myöhemmin sytytetyltä puolelta kaikki savut ovat tunkeneet sisätiloihin.

Savustetun huoneiston tuulettaminen 30 asteen pakkasella ei ole ihan helppoa. Puhumattakaan saunan samanaikaisesta lämmittämisestä ja tuulettamisesta… Lopputuloksena on, että lämpö lähtee mutta savu jää. Jäljelle jäävä savu sitten kirveltää silmissä ja kaihertaa kurkussa, aiheuttaa päänsärkyä ja antaa talon asukkaille selvästi tunnistettavan ominaistuoksun.

Joten jos joskus kylän raitilla kulkiessa vastaan tulee saunapalvi ja kolme kylmäsavuporoa, voi olla aika varma siitä, ketkä ovat kyseessä…