Jonkun mystisen mutaation seurauksena geeniperimääni on päätynyt aimo annos karhua. Tämä näkyy esimerkiksi pyöreässä ulkomuodossa sekä nahanalaisessa rasvakerroksessa joka kertyy ja kertyy, vaikka ruokavalio olisi pelkkiä marjoja ja sieniä. Toisaalta, toisin kuin karhut, olen juuri niin hidas ja kömpelö ja huono kiipeämään puihin kuin mitä ulkonäkö antaa ymmärtää…

Yksi karhumaisista piirteistäni on taipumus talviuneen. Iltojen (ja varsinkin aamujen) pimentyessä unentarpeeni kasvaa, eikä minun tee heikkoakaan nukkua kymmentuntisia yöunia, vaikka alla ei olisi minkäänlaista univelkaa. Niinpä minusta onkin kehittynyt puoliammattilainen torkuttaja ja pommiin nukkuja. Aamulla kännykän herättäessä voin jatkaa uniani kymmenen minuutin pätkissä vaikka tunnin – ja kun lopulta arvelen olevani riittävän hereillä ja sammutan herätyksen, saatan vielä nukahtaa puoleksi tunniksi ja ylikin.

Ystävälläni on koira, joka herättää isäntäväen tasan seitsemältä joka aamu, kesät ja talvet, arkisin ja viikonloppuisin. Toinen ystäväni ei uskalla herättyään edes pieraista, jos haluaa loikoilla vielä hetken heräämisen jälkeenkin. Pienikin liikahdus tai muu elonmerkki saa aikaan sen, että 2*35 kg mustaa elämäniloa hyökkää sänkyyn juhlimaan mamman heräämistä.

Vaan mitä tekee meidän lauma? Kun vihdoin saan väännetyksi itseni jalkeille (mikä viikonloppuna saattaa tapahtua vasta joskus kymmenen jälkeen), eivät koirat viitsi edes nostaa päätään. Ei, vaikka käyn silittämässä vuorotellen jokaista tarkistaakseni että ne elottomasta olemuksestaan huolimatta ovat vielä hengissä. Jos jollakin koirista on yön tai aamun mittaan ollut tarvetta päästä käymään pihalla, on pikaisen piipahduksen jälkeen ollut jo kiire takaisin nukkumaan ennen kuin joku kavereista ehtii vallata parhaan paikan sängyn jalkopäästä tai lämpöpatterin edestä.

Vasta siinä vaiheessa, kun olen jo keittiössä lataamassa kahvinkeitintä, tulee Halti haukotellen ja nautinnollisesti venytellen keittiöön ja sitä kautta ulos aamupissille. Haltin tullessa takaisin sisälle, on Tirri vuorostaan menossa ulos. Siida sen sijaan nukkuu hartaasti melkein koko aamukahvin ajan, ja vasta hetkeä ennen kuin avaan jugurttipurkin (joka päättää aamupalan), hiippailee Siidakin keittiön ovelle odottelemaan omaa aamupalaansa, ja saattaapa piipahtaa ulkonakin, jos sitä erikseen ehdotan.

Toisaalta on sangen kätevää, kun koirat ottavat minusta mallia, että nyt nukutaan. Aikoinaan kyy puri aamulenkillä Haltia, ja vaikka purema osui tassuun ja eläinlääkäripäivystyskin sattui onneksi olemaan omalla kylällä niin että jo puolen tunnin kuluttua tapahtuneesta Halti oli tiputuksessa, meni Haltin kunto niin huonoksi että kotiin lähtiessämme saimme saatesanoiksi ”Mutta onhan se kuitenkin saanut elää hyvän ja pitkän elämän”. Ensisijainen hoito-ohje oli pitää koira mahdollisimman aloillaan (”Pystytkö mitenkään?”). Eihän tuo ollut temppu eikä mikään: pinosin tarpeeksi lukemista yöpöydälle ja heitin itse sänkyyn pitkäkseni. Niin kauan kuin itse makoilin sängyllä lukemassa – eli koko päivän, seuraavan yön ja vielä hyvän matkaa seuraavaa päivääkin – nukkuivat Halti ja Siida (tämä tapahtui aikana ennen Tirriä) tyytyväisinä jaloissani. Pari kertaa piipahtivat nopeasti pihalla, ja sitten taas takaisin nukkumaan. Ja toivottomasta ennusteesta huolimatta Halti kuntoutui aivan ennalleen.

Mutta takaisin talviuneen ja torkutteluun. Viime syksynä ostin itselleni wake-up lightin (sarastusvalo lienee sen virallinen suomenkielinen nimi), siis sellaisen kirkasvalolaitteen joka matkii auringon nousua ja lisää valon määrää vähitellen puolen tunnin ajan ennen kuin herättää pehmeästi linnunlaululla tai muulla lempeällä lurituksella. Jo ensimmäisenä aamuna huomasin, että myös sarastusvalossa on torkku. Eikä valokaan pääse häiritsemään, kun pitää silmät kiinni ja tarvittaessa vielä kääntää selkänsä.

Ei se wake-up light kuitenkaan ihan turha hankinta ollut. Minulle vain ei riitä puolen tunnin valohoito ennen herätystä. Joten nykyään säädän valoherätyksen noin tuntia ennen viimeistä suotavaa ylösnousun hetkeä, jolloin valo siis ensin kirkastuu puolen tunnin ajan ja sen jälkeen räköttää täysillä vielä tunnin. Ja lurittelee mukavia kymmenen minuutin välein, niin kauan kuin jaksan ja viitsin torkuttaa. Lisäksi olen säätänyt kännykän herättämään 15 minuuttia wake-up lightin jälkeen – ja sitäkin torkuttelen kymmenen minuutin välein. Eli käytännössä minulla on viiden minuutin torkku, joka vuorottelee lempeää luritusta ja kännykän rallatusta. Tällä keinolla saan useimmiten itseni riittävän hereille lähes ajallaan, enkä yleensä myöhästy töistä kovin pahasti.

Mutta jos minä saisin päättää, niin Nobelin palkinto kuuluisi ehdottomasti sille tuntemattomalle suuruudelle, joka keksi liukuvan työajan.