En tiedä minkä verran minun täytyy laskea omaksi ”ansiokseni” ja kuinka paljon voin vierittää koirien syyksi, mutta joka tapauksessa minulla on paha tapa joutua mitä omituisimpiin tilanteisiin. Onneksi kaikkein noloimmat tilanteet ovat tainneet tapahtua silloin kun kukaan ei ole ollut näkemässä – ainakin toistaiseksi. Ystäväpiiristä kun on kuulunut vihjailuja piilokameran asettamisesta pihakoivuun…

Esimerkkinä voisin mainita sen kerran viime syksynä, kun muutama päivä ensilumen tulon jälkeen satoi vettä taivaan täydeltä. Aamulenkillä olin päättänyt kulkea tietä pitkin, mikä ei ollut kovin hyvä idea: ohi kulkevat autot ja varsinkin rekat räiskivät vettä ja loskaa päälleni niin että kotiin päästyäni olin aivan märkä ja kurainen.

Iltalenkillä sitten päätin olla fiksumpi, ja suunnata suoraan takapihalta läheiselle kesantopellolle. Jostain syystä monet ihan fiksuista ajatuksistani osoittautuvat toteutettuina kuitenkin vähemmän fiksuiksi – niin tälläkin kertaa.

Sadekelillä pukeuduin tietenkin säänmukaisesti sadetakkiin ja kumisaappaisiin. Meillä on ”yläpihan” ja ”alapihan” välillä pieni jyrkähkö rinne, jossa on kiviä askelmina. Nämä kivet olivat nuoskalumen ja vesisateen tuloksena jokseenkin liukkaita. Ja Puolen Hehtaarin Metsässä kun asutaan, niin tietysti pihan ja kesantopellon välisessä pusikossa lymyili jotain möhköfantteja, jotka saivat koirat kiskomaan rinnettä alas innosta piukkana. Jouduin toteamaan, etten millään pysy pystyssä jyrkässä rinteessä liukkailla kivillä kolmen koiran tempoessa alaspäin.

Yritin kiertää tuon kohdan, mutta vastassa oli joko hillitön risukko tai oja – kumpikin suhteellisen haastavia kohteita tempoilevan koiralauman kanssa kuljettavaksi. Lopulta päädyin kytkemään koirat rinteen yläpuolella puuhun, ja siirtämään ne yksitellen jyrkän kohdan alapuolelle viiden metrin päähän odottamaan toiseen puuhun kytkettyinä.

Kun olin näin saanut kaikki koirat kunnialla alapihan puolelle, irrotin koko köörin puusta ja lähdin (vihdoin!) tyytyväisenä itse lenkille. Paitsi että jo pari askelta otettuani edelleen intoilevat ja ryntäilevät koirat onnistuivat nykäisemään minut nurin, kumisaappaiden pito kun on kohtalaisen huonoa ohuen nuoskalumen peittämässä heinikossa.

Jos on kumisaappaiden pito huono, niin aika vähäistä on myös nuoskaisen heinikon ja sadetakin välinen kitka. En halunnut päästää irti hihnoista, etteivät koirat rynnisi ties minne asti möhköfantteja jahdatessaan. Niinpä luistelin vauhdikkaasti selälläni maaten pitkin heinikkoa ja pusikkoa koirien kiskoessa sellaisella innolla etteivät tainneet edes huomata perässä raahautuvaa riippakiveä.

Lopulta sain tumpatuksi jalkani jotain kiveä tai puunrunkoa vasten, ja sain koirien vauhdin pysähtymään. Siinä vaiheessa kihisin jo sen verran kiukusta, että koirien vastustuksesta välittämättä lopetin möhköfanttien jahtaamisen ja raahasin koko köörin kotiin. Ajallisesti tuo iltalenkki oli ihan kohtalaisen pituinen, matkallisesti taidettiin päästä ehkä 100 metriä talon nurkalta, jos sitäkään. Siitäkin matkasta reilusti yli puolet kuljin selälläni.

Aika pian kotiin päästyäni pystyin jo suhtautumaan tapaukseen huumorilla ja itseironialla. Ja olihan siellä alapihalla aika hilpeän näköinen "kelkkaura", kun seuraavana päivänä kävin sitä katsomassa. Mutta kieltämättä olin kyllä erittäin tyytyväinen, ettei ketään ollut tätä(kään) performanssia näkemässä…