Olen ehdottomasti kevät- ja kesäihminen. Ei minua talvessa juurikaan haittaa pakkanen, sehän on viime kädessä pukeutumiskysymys. Eivätkä lumityötkään rassaa, silloin kun ne saa tehdä rauhassa ilman kiirettä – hyötyliikuntaahan se on. Tosin tänä talvena oli lähellä mennä jo ylikunnon puolelle, kun olen joutunut huolehtimaan kahden omakotitalon lumitöistä.

Se mistä en talvessa pidä, on pimeys. Vaikka pakkaset jatkuisivat ja luntakin sataisi, niin minulle kevät alkaa helmi-maaliskuun vaihteen tietämissä, silloin kun valoisaa aikaa riittää ennen ja jälkeen työpäivän sen verran, että pääsen tekemään koirien lenkit päivänvalossa – tai edes hämärissä.

Tämäkin talvi alkaa siis olla voitettua kantaa. Otsalampun kesäloma alkoi jo muutama viikko sitten, ellei lasketa satunnaisia kuutamokeikkoja puuliiteriin. Tällä viikolla olen voinut jättää jo heijastinliivinkin naulakkoon. Vielä vähän aikaa, niin ei tarvitse enää edes sytyttää pihavaloja kun päästää koiria iltapissille!

Tämä on ensimmäinen kevääni Puolen Hehtaarin Metsässä. Jotenkin kevätkin tuntuu täällä ”aidommalta” kuin ihmisten ilmoilla. Siinä missä asfaltoitujen kävelyteiden alueella päivän aikana sulanut ja tielle valunut lumi jäätyy yön aikana peilijääksi, täällä voi riemuita siitä, että radan varren tie on talven jälkeen aurattu auki. Koirien kanssa on paljon helpompi kulkea avoimessa viuhkamuodostelmassa sen sijaan että talsisimme kaikki kapeaa polkua peräkkäin kuin köyhän talon porsaat.

(Miksi ihmeessä sanotaan ”peräkkäin kuin köyhän talon porsaat”? Alkuperäinen kysymyshän kuuluu ”Miksi köyhän talon porsaat EIVÄT kulje peräkkäin? – Siksi kun niitä on vain yksi.” Elämää suurempia mysteereitä tämäkin…)

Takaisin viuhkamuodostelmaan. Siinähän koirat kulkevat yksi tien vasenta ja toinen tien oikeaa reunaa, kolmannen (ja minun) kulkiessa keskellä tietä. Luonnollisesti tämä onnistuu vain hyvin harvakseltaan liikennöidyillä tieosuuksilla. Olen kyllä suunnitellut hankkivani lippalakin, jossa olisi keltainen vilkkuva valo ja teksti ”Leveä kuljetus”. Sellaisen varustuksen kanssahan voi mennä tukkimaan ihan minkä tien tahansa, ja autoilijat saavat luvan hiipiä perässä yhtä hidasta vauhtia kuin minäkin niin kauan kunnes löytävät riittävän leveän ohituspaikan.

Täällä Metsässä keväinen linnunlaulu vaikuttaa olevan paitsi runsaampaa, myös paremmin perinteitä kunnioittavaa. Siinä missä taajamien urbaanipellet talitintit eivät kiireessään ehdi kuin pikaisesti luikauttaa vajavaisen ”ti-tyyn”, tai parina keväänä kuulemani modernin version ”tyy-titi”, täällä peltojen keskellä talitinteillä on aikaa laulaa oikeaoppisesti alkuperäistä kansansävelmää ”titi-tyy”. Kyllä lämmittää vanhan mieltä.

Muistan, miten joskus lapsena/nuorena koti-kotona ensimmäinen käpytikka keksi kokeilla keväistä rummutustaan katulampun kuuppaan. Seuraavana keväänä näitä metallimusiikin ystäviä oli jo kaksi, ja siitä trendi on yleistynyt, niin että nykyään taajamissa kaikki käpytikat taitavat rummutella katulampuissa. Ehkä käpytikkojen piireissä tuollainen metallinen sointi tuo rock-henkistä katu-uskottavuutta, mutta tänne maalaisidylliin sopii paljon paremmin lempeän pehmeä rummutusserenadi perinteiseen tyyliin lahon koivun latvassa. Ilokseni olen tänä keväänä päässyt taas sitäkin kuulemaan.