Kolmen herkästi räyhäävän koiran kanssa kulkiessa sitä toivoo, ettei tarvitsisi lähemmin tutustua toisiin koiriin. Onneksi tämän lauman kanssa ei tarvitse kestää ”Jos kokeiltaisiin antaa niiden vähän haistella” –vastaantulijoita, joille yhden koiran kanssa joutuu aina selittämään, että eipä kokeilla. Jos on tehnyt vuoden töitä saadakseen hihnassa räyhääjän käyttäytymään edes suunnilleen sivistyneesti kohtaamistilanteessa, ei todellakaan halua pilata kaikkea yhdellä ”kokeilulla”.

Hankalampi tapaus ovatkin sitten irrallaan kulkevat koirat, ja varsinkin sellaiset omilla teillään jolkottelevat. Useimmiten näillä jolkottelijoilla on sen verran järkeä ja itsesuojeluvaistoa tallessa, etteivät ne tule kovin lähelle rähjäävää kolmen koiran laumaa, varsinkin kun kuoron rumimpana äänenä on vielä akka joka karjuu ”Ei tule!” ja ”Takaisin!”.

Olen siis ottanut tavakseni karjua vastaantuleville tai pihasta tielle singahtaville koirille, että tajuaisivat pysyä etäämmällä. Ihan ystävällinenkin koira saa melkoisen sekaannuksen aikaan tullessaan liian lähelle, ja riski väärinkäsityksiin ja turhiin tappeluihin on kohtalaisen suuri. Joskus olen kyllä joutunut jälkikäteen selittelemään jonkun ”meidän kiltin pikku Nassen” omistajalle, ettei käytöksessäni ole mitään henkilökohtaista, ja että karjumiseni tarkoitus on yhtä lailla suojella Nassea turhilta puremilta.

Yleensä karjuminen siis tepsii, ja sellaisetkin irtokoirat, joita muut koiranomistajat joutuvat varomaan, kiertävät meidät kaukaa. Mutta sitten on myös sellaisia hankalampia tilanteita, joissa karjuminen ja kiroilu eivät toimi.

Esimerkiksi tässä alkuvuonna olin yhtenä iltana unohtanut lenkille lähtiessäni otsalampun kotiin.  Olin ajatellut tehdä vain pienen lenkin, joten en viitsinyt kääntyä takaisin sisälle lamppua hakemaan. Tietysti juuri tänä iltana tapasimme ison irtokoiran, joka juoksi tien toista laitaa vastaan. Hetken jopa mietin, josko se onkin kauris tms., mutta karjaisemallahan sekin kaikkoaa. Joten jo kohtalaisen matkan päästä karjaisin ”Ei tule!”. Ja välittömästi sen jälkeen tajusin, ettei se ollutkaan irtokoira, eikä edes kauris, vaan viaton hölkkääjä. Kumma kyllä hölkkääjä ei totellut käskyäni, vaan tuli edelleen kohti. Mutta hidasti sentään vauhdin kävelyksi meidät ohittaessaan. Yritin siinä pyydellä anteeksi karjumistani, mutta en tiedä kuuluiko ääneni lainkaan rähjäävän koiralauman metakan yli.

 Sen siitä saa, kun unohtaa otsalampun. Jos minulla olisi ollut lamppu, olisin nähnyt hölkkääjän heijastinliivin jo kaukaa, ja pitänyt mölyt mahassani. Ilman lamppua sen sijaan vaalea heijastinliivi katosi lumiseen taustaan, ja näin vain kohti liikkuvat tummat housut – jotka antoivat vaikutelman isosta jolkottelevasta eläimestä.

Aina ei kohti säntäävän koiran tarvitse olla edes iso aiheuttaakseen hämmennystä. Kerran huomasin, miten pusikkoisen tyhjän tontin halki laukkasi pimeydestä pieni koira kovaa vauhtia suoraan kohti. Tapani mukaan taas karjaisin, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Joten karjaisin uudestaan, pariinkin kertaan. Silti pikkukoira ei edes hidastanut vauhtiaan, saati vaihtanut suuntaa. Vasta parin metrin päässä meistä tuo uhkarohkea pikkukoira muuttui jonkun mystisen metamorfoosin seurauksena jänikseksi ja singahti pakoon. Ja senhän tietää, miten kohtalaisen vahvasti metsästysviettiset koirat reagoivat, kun nenän edestä lähtee pupu pinkomaan…

Sitä vain jäin miettimään, että missähän puskassa sekin jänis oli oikein kasvanut, kun ei ollut edes EI-sanaa oppinut tuntemaan…