Kenellekään ei ole tainnut jäädä epäselväksi, että tänä talvena on satanut tavallista enemmän lunta – sen verran asiasta on rummutettu joka puolella, ja normaalein aistein varustettu ihminen on luultavasti huomannut sen itsekin. Lumen määrä on aiheuttanut sen, että osa lenkkireiteistäni on ollut talven ajan poissa käytöstä.

Jonkun aikaa kyllä yritin pitää auki muutamaa lempipolkuani. Ja sen jälkeen edes yhtä. Mutta kun kerta toisensa jälkeen taivaalta satanut tai tuulen pöllyttämä lumi oli peittänyt jäljettömiin edellisenä päivänä kulkemani reitin, päätin lopulta luovuttaa.

Joulun alla pariin paikkaan ilmestyi metsäkoneen jäljet, kun hakkuuaukeilta oli ajettu kannot kasaan tienvarteen. Niitä pitkin pystyin vähän aikaa kulkemaan, uusi lumi ei niin paljoa haitannut kun alla oli metsäkoneen tamppaama ura. Mutta aika pian lunta oli tullut taas niin paljon, ettei kulku oikein onnistunut.

Kerran huomasin, että yhtä umpeen lumettunutta metsäkoneen uraa pitkin oli kulkenut ihmisiä – siispä sinne tallaamaan polkua paremmaksi. Pian jouduin kuitenkin toteamaan, ettei siellä mitään ihmisiä ollut kulkenut, vaan hirviä: hyvin nopeasti samaa uraa kulkeneet jäljet hajaantuivat risteilemään sinne tänne puiden välissä. Koirat tietysti myös lähtivät risteilemään, seuraten kukin omaa jälkeään. Ja minä yritin sovittaa askeleeni hirven jälkiin, ja samalla saada koirat kulkemaan samaan suuntaan. Suhteellisen toivotonta, ja aika nopeasti luovutin ja rämmin takaisin tielle.

Toisen kerran oli läheiselle kesantopellolle ilmestynyt mönkijän jäljet. Vähän kyllä ihmettelin, että miten mönkijä on pystynyt kulkemaan paksussa lumessa, mutta sitten ajattelin, että jos kerran mönkijä, niin miksen minäkin. Joten lähdin pellolle mönkijän uraa seuraten.

Koirat olivat riemuissaan tarjoutuneesta vaihtelusta lenkkireitissä, varsinkin kun niiden oli todella helppo kulkea mönkijän renkaanjäljissä. Minulle kulku ei ollut ihan yhtä vaivatonta. Ensinnäkin mönkijän renkaanjälki on suhteellisen kapea, eli jouduin asettamaan askeleeni tiukasti peräkkäin – onhan mönkijä toisaalta kuitenkin sen verran leveä ajopeli, etten pystynyt astumaan toisella jalalla toiseen, toisella toiseen renkaanjälkeen.

Toiseksi, vaikka mönkijä olikin pystynyt kulkemaan lumessa uppoamatta kohtuuttomasti, minulta se ei onnistunut edes mönkijän tamppaamalla uralla. Putosin siis joka askeleellani lähes haarojani myöten lumeen – tai syvemmällekin, jos satuin astumaan yhtään harhaan jäljeltä. Kuitenkin uran pinta oli sen verran tamppaantunut, ettei jalkaa saanut nostetuksi ylös kuopasta muuten kuin samassa asennossa jossa se oli sinne uponnutkin. Mikä taas oli suhteellisen hankalaa, ottaen huomioon että matkassani oli kolme koiraa, jotka tohkeissaan kiskoivat eteenpäin sen minkä pystyivät.

Tälläkin kertaa yritin aikani jatkaa matkaa ihan sisulla, mutta jouduin toteamaan tilanteen aika toivottomaksi, ja käännyin takaisin. Ja katsoin parhaaksi suosiolla kontata takaisin tielle, taluttaen kolmea koiraa. Olin varmaan taas kerran varsin hilpeä näky.

Jälkikäteen kerroin tapauksesta Siskolle. Hän mietti, mitä naapurit olisivat ajatelleet jos olisivat nähneet tilanteen. Ensimmäinen ehdotus: ”Kauhea deegu tuo uusi naapuri, keskellä päivää jo konttauskunnossa!” Tai vaihtoehtoisesti: ”Onpas tunnollinen koiranomistaja tuo uusi naapuri – kännissä niin ettei jalat kanna, mutta koirien on saatava päivälenkkinsä ajallaan!” Aika mairittelevaa…