Yksi tulikoe on takana: olin elämäni ensimmäistä kertaa virallisen koiranäyttelyn näyttelysihteerinä. Kun minua pyydettiin tähän pestiin, oli vastaukseni selvä: totta kai! Toisaalta olin ehtinyt jo makustella ajatusta, koska minulle oli jo vihjailtu asiasta. Mutta ennen kaikkea, tiesin muun näyttelytoimikunnan olevan niin kokenutta porukkaa, että saisin varmasti tarvitsemaani tukea ja opastusta – ensikertalainen on kuitenkin aina ensikertalainen, vaikka olisikin kehätoimitsijakoulutuksen pohjalta teoriassa pätevä.

Eihän se aina ollut helppoa, monia mutkia tuli vastaan matkan varrella. Näistä pahimpana näyttelytoimikunnan pitkäaikaisen puheenjohtajan peruuttamaton poistuminen rivistöstä. Tiedon saatuamme ei auttanut muu kuin jakaa hänen tehtävänsä jäljellä olevien kesken. Kuitenkin jäi pieni pelko persauksiin, että onko samalla menetetty jotain ”hiljaista tietoa”, johon meillä loppuporukalla ei ollut pääsyä. Ja olikin, mikä selvisi näyttelyä edeltävänä päivänä. Onneksi siihenkin ongelmaan löytyi kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu – ja toisaalta kaikki osapuolet ymmärsivät tilanteen ja sen miten hankalaan välikäteen olimme joutuneet, kun puhelinlangat (tai itse asiassa langattomat) kävivät kuumina selvittäessämme tilannetta.

Hassua kyllä, mutta Cruftsin maailman suurimmalla koiranäyttelyllä oli heijastusvaikutuksia myös meidän ryhmikseemme. Ilmoittautumisajan päätyttyä kävi ilmi, että koiria on tulossa ennätysmäärä ja tarvitsemme lisätuomarin. Onneksi uusi puheenjohtaja (ent. varapuheenjohtaja) taustajoukkoineen sai asian järjestymään nopeasti ja rutiinilla. Ongelmaksi muodostui lisätuomarille siirrettävistä roduista sopiminen, kun yksi alkuperäisistä oli Cruftsissa. Tämän seurauksena aikataulujen vahvistuminen siirtyi viikonlopun yli ja aikataulukirjeiden postittaminen meni arki-iltojen puhdetöiksi.

Ja ihan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, reilu viikko ennen näyttelyä saimme kuulla, että yksi tuomareistamme ei ollutkaan enää käytettävissä. Onneksi saimme Kennelliitosta vinkin tuomarista, joka saattaisi olla käytettävissä – ja onneksi tämä tuomari myös lupautui tulemaan vain hieman yli viikon varoitusajalla. Mutta yksi ilta hupeni siihen, kun sulkemista ja postimerkkiä vailla valmiisiin aikataulukirjeisiin vaihdettiin uusilla tuomaritiedoilla varustettu aikataulu.

Seuraavaksi Itella pääsi osoittamaan luotettavuutensa. Postimerkkejä ostaessani minulle yritettiin puoliväkisin myydä kakkosluokan merkkejä ”kun niilläkin kirjeet ovat kahden yön jälkeen perillä”. Pidin pintani, ja ostin ensiluokkaisia – ja silti kaikki maanantaina postitetut aikataulukirjeet eivät olleet vielä perjantainakaan vastaanottajillaan. Taas puhelin soi jatkuvasti, ja sain varmistaa milloin minkäkin koiran ilmoittautumisen perilletulon. No, ilmoittautumisista ”paras” oli ykköspostissa tarvinnut vajaan 200 km matkaan viikon ja yhden päivän… Että se niistä Itellan lupauksista…

Itsekin töppäilin sopivasti (?) tässä matkan varrella, osa palkintonauhoista olisi jäänyt jakamatta elleivät kokeneemmat konkarit olisi ruvenneet niiden perään kyselemään. Olin autuaasti unohtanut niiden tilaamisen, vaikka se oli sovittu minun tehtäväkseni… Onneksi (jälleen kerran) oli kokenut porukka apuna muistuttamassa, ja tilaus saatiin kuin saatiinkin ajoissa matkaan.

Näyttelypäivän aamuna sain vielä uusia sydämentykytyksiä. Olin illalla nukkumaan mennessäni kääntänyt kännykän ja wake-up lightin kellot kesäaikaan. Aamulla ilmeisesti sähläsin jotain kännykän herätyksen kanssa, mutta onneksi lampun luritukset herättivät. Mutta kun katsoin kännykästä kelloa, se näyttikin melkein seitsemää vajaan kuuden sijasta. Puhelin kun oli yöllä siirtänyt itse itsensä kesäaikaan, eli vielä toisenkin tunnin eteenpäin. Siinä piti käydä tsekkaamassa toinenkin kello, ja vielä telkkarista teksti-tv, ennen kuin uskalsin huokaista ja todeta olevani ihan ajoissa hereillä…

Nyt päivä on pulkassa, ja mitä jäi käteen? Päällimmäisenä ehdottomasti hyvä fiilis: vastoinkäymisistä huolimatta, we did it! Suurin kiitos tästä kuuluu porukan konkareille, minun oli helppo hoitaa oma osuuteni kun muut varmistivat että kokonaisuus on paketissa.

Kurjiakin hetkiä oli. Ehkä ikävin oli tilanne, jossa jouduimme blokkaamaan yhden näytteilleasettajan vanhentuneiden rokotusten vuoksi, hän kun oli saanut virheellistä tietoa eläinlääkäriltään. Vihaisen äidin vielä kestää, mutta se pettymystään itkevä tytär tuntui todella pahalta.

Joka tapauksessa, nyt on takki tyhjä kuin Lauri Tähkällä. Telkkaria katsoessa tuntui ihan oudolta, kun saattoi lokoilla keinutuolissa ja nostaa jalat jumppapallolle, pitää oluttölkkiä toisessa kädessä ja kaukosäädintä toisessa, ja vielä juustonaksukippoa sylissä. Viime aikoina kun on samalla pitänyt aina kirjoittaa näyttelyluetteloa tai osoitteita kirjekuoriin, tai vähintäänkin esitäyttää arvostelulomakkeita. Onhan tässä vielä koko joukko jälkitöitä odottamassa, mutta niillä ei ole niin ehdotonta deadlinea.

Mitä tästä opimme? Aloittelevakin (ja vain teoriassa pätevä) voi onnistua, kun ympärillä on asiansa osaava porukka. Sellainen jengi, jolle voi esittää tyhmiäkin kysymyksiä, ja jolta saa aina apua. Kun on hyvä porukkahenki, ja jokainen tekee oman osuutensa, ja tehtävät jaetaan niin että itse kukin on sinut oman urakkansa kanssa. Siinä ensikertalainenkin pärjää, vähän kuin oppisopimuskoulutuksessa.

Summa summarum: hyvä ME! Ja ensi vuonna taas uudestaan…