Niin kauan kuin muistan, tutut ja vähemmän tutut ovat kommentoineet nauruani: sanovat, että nauran paljon ja kuuluvasti, ja nauruni on helposti tunnistettavissa. Joitakin asia tuntuu ärsyttävän, useimmat sentään tuntuvat olevan lähinnä huvittuneita. Minä jäävään itseni, enkä rupea spekuloimaan asialla. Totean vain, että tiedetään.

Opiskeluaikoina olin neljänä kesänä samassa kesätyöpaikassa. Jo toisena keväänä kesätyöpaikkaan palatessani vakituiset työntekijät lanseerasivat termin ”muuttolinnun nauru”. Kuulemma se oli kaikkein varmin kevään/kesän merkki. Sitä naurua sitten riittikin aina vapusta elokuun loppuun…

Paitsi kuuluva, nauruni on (kuulemma) myös erittäin läpitunkeva, ja erottuu kovankin hälinän seasta. Aikoinaan maanantaina töihin mennessäni työkaveri kysyikin ”Olitko lauantaina sillä-ja-sillä terassilla? En minä sinua siellä nähnyt, mutta kuulin…”. Kerran taas tapasin entisen pomoni Helsinki-Vantaalla Jyväskylän koneen lähtöportilla. Ja sain kuulla kommentin ”Huomasinkin että olet tulossa samaan koneeseen, nauru kuului turvatarkastuksesta saakka eikä siitä voinut erehtyä.” Tämä tapahtui siis vanhan kotimaan terminaalin aikaan, ja sillä kertaa Jyväskylän kone lähti aivan terminaalin kauimmaiselta portilta…

Kuukausi sitten koiranäyttelymme järjestelyt olivat kuumimmillaan, ja kaikki liikenevä vapaa-aika (ja kieltämättä vähän työaikaakin) kului näyttelyyn liittyvien asioiden parissa. Hieman reilu viikko ennen näyttelyä sain puhelun Kennelliitosta: ”En nyt mitenkään haluaisi pilata sun päivääsi, mutta…” Kävi ilmi, että yksi tuomareistamme oli luopunut tuomarioikeuksistaan, ja meillä oli viikko aikaa järjestää tilalle joku toinen. Keskusteltuamme vähän aikaa eri vaihtoehdoista Kennelliiton Täti totesi: ”En oikein tiedä, millaista reaktiota sinulta odotin, mutta en ainakaan naurua!” – No, eipä se tilanne olisi itkemälläkään parantunut.

Viimeisin tapaus on parin päivän takaa, kun kävin lääkärissä valittamassa kipeitä polviani. (Ylipainoiset vanhat akat, tietäähän sen: polvethan niiltä ensin pettää…) Lääkäri ensin tietysti kyseli kivun esiintymisestä ja muusta, ja sen jälkeen rupesi puristelemaan ja vääntelemään polviani selvittääkseen asiaa tarkemmin: ”Sattuuko tämä? Entäs tämä? Ja tämä? Hei! Minä rääkkään kipeää polvea, ei silloin kuulu nauraa!”

Niin tai näin, minulla on paskainen nauru, ja se on kovasti herkässä. Lasten serkku kiteytti asian jo alle kouluikäisenä, eli lähes 30 vuotta sitten, kun hän kysyi isältään: ”Onks toi Piko ilotyttö, kun se nauraa aina?” Lasten ja imeväisten suusta…