Metrinen aita, 80 senttiä lunta ja kolme agilitya treenannutta koiraa on aika paha yhdistelmä.  Kun tähän vielä lisätään 1,5-metriset kasat katolta pudonnutta lunta, ollaan jo toivottomassa tilanteessa. Veikkaanpa, etten ole ainoa, joka on kuluneen talven aikana saanut kaivaa juoksuhautoja pihalle aidan viereen, etteivät koirat painelisi omille teilleen.

Pitkin talvea koirat myös itse talloivat itselleen polkuja pitkin pihaa. Ja kun lunta tuli aina vain lisää, ne eivät enää viitsineet muualla kulkeakaan, kuin tallomillaan poluilla ja minun kaivamissani juoksuhaudoissa. Joten pikkuhiljaa myös kaikki jätökset alkoivat ilmestyä näille samoille reiteille.

Voisi kuvitella, että tällaiset miinoitetut juoksuhaudat ovat aivan järkyttävän törkeän näköiset. Vaan ei: lunta tuli sen verran ahkerasti lisää, että kun viikonloppuisin minulla olisi ollut mahdollisuus valoisana aikana käydä keräämässä pahimpia läjiä pois, ei juuri mitään ollut näkyvissä. Toisaalta pakkaset pitivät huolen siitä, että kikkareet myös jäätyivät nopeasti ”harmittomiksi”.

Ei tosin aina. Yhtenä päivänä päästin töistä tultuani tapani mukaan koirat pihalle ja istahdin itse juomaan päiväkahvia. Vähän ajan kuluttua koirat pyysivät sisään ja minä päästin, ja jatkoin kahvittelua ja lehden lukemista. Vasta kun olin päättänyt kahvi-ja-lehti-meditaatiotuokioni, huomasin, että joku koirista oli ulkona ollessaan onnistunut astumaan tuoreeseen läjään, ja tassutellut pitkin ja poikin huushollia ennen kuin havahduin tilanteeseen. Kaikkien huoneiden kulkureitit oli täplitetty paskaisilla tassunjäljillä. Eihän siinä muu auttanut, kuin kaivaa luuttu esiin…

Jossain vaiheessa tapahtui sekin ihme, ettei uutta lunta ollut satanut muutamaan päivään, ja viikonloppuna olivat viikon kertymät kerättävissä pois. Joten aamulenkin jälkeen laitoin kakkapussin käden suojaksi ja isompia biojätepusseja taskuun, ja painuin pihalle läjiä siivoamaan. Kyllä niitä riittikin, varsinkin kun vähän kaivoi lumihankea…

Saatuani pari biojätepussia täyteen lähdin viemään niitä etuovelle odottamaan biojäteastiaan viemistä. Laiskana (tai siis energiatehokkaana) en viitsinyt kiertää aidan viertä juoksuhautoja pitkin, vaan päätin oikaista katolta tippuneiden lumien muodostaman kasan yli.

Oikein arvattu: ei olisi kannattanut. Kasalle nouseminen vielä onnistui ongelmitta, mutta alas laskeutuessani jalka lipsahti juuri sen verran, että putosin selälleni kuistin kaiteen ja lumikasan väliseen alle puoli metriä leveään ja 1,5 metriä syvään kaivantoon.

Siinä sitten makasin juoksuhaudassa selälläni, kädet suorina kasvojen yläpuolella – ja kummassakin kädessä täpötäysi biojätepussillinen koiranpaskaa. Pussien korvat oli tosin solmittu, mutta materiaalina biojätepussi on sen verran ohutta ja hentoista, ettei olisi tarvittu kummoistakaan sivuosumaa rikkomaan pussia ja pudottamaan kaikkea sen sisältöä suoraan kasvoilleni.

Jälleen kerran olin tyytyväinen, ettei kukaan ollut näkemässä. Toisaalta mielessä kalvoi pieni epäilys, mahdanko sieltä montun pohjalta päästä omin avuin ylös, ainakaan rikkomatta pusseja ja sotkematta itseäni. Aikani hiissattuani onnistuin kuin onnistuinkin kyynärpäiden avulla saamaan itseni ensin istuvaan asentoon, ja siitä sitten pystyyn. Toinen pusseista tosin vähän repesi, mutta vasta sitten kun olin itse jo päässyt siitä alta pois…

Sen siitä saa, kun yrittää oikaista, edes omalla pihalla. Tarinan opetus voitaneenkin kiteyttää sanoihin ”Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa”. Kyllä (vanha) kansa tietää.