Hermopinne, rannekanavaoireyhtymä, syndroma canalis carpi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja niin on näköjään myös vähän vähemmän rakkaallakin. Viimeisen vuoden aikana vaiva on tullut turhankin tutuksi, mutta toivottavasti syksyn mittaan pääsen hyvästelemään tämän ei-toivotun tuttavuuden.

Jälkiviisaana voin todeta, että ensimmäiset oireet ilmaantuivat jo vuosia sitten, mutta niin lievinä etten kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Aamulla sormet olivat puutuneet, ja toisinaan saatoin yölläkin herätä sormien puutumiseen. Aika usein puutumista esiintyi myös autolla ajaessa. Puutuminen meni kuitenkin nopeasti ohi sormia heiluttelemalla, eikä mieleeni juolahtanutkaan, että kyseessä voisi olla oire jostakin.

Oireet pahenivat viime kesänä ja syksynä, kun urakoin omaa muuttoani ja samalla tyhjensin äidin asuntoa. Laskin, että pelkästään kirjoja kulki käsieni kautta noin 70 muuttolaatikollista, jotka kaikki pakkasin, lastasin autoon, kuljetin määränpäähänsä (uuteen kotiini, divariin, kirpparille, ystäville…), purin autosta, ja suurimmaksi osaksi vielä muuttolaatikoistakin. Lisäksi mm. heittelin jätelavallisen huonekaluja, täysiä jätesäkkejä, yms. roinaa itseäni korkeamman jätelavan laidan yli. Isoimpien ja/tai raskaimpien huonekalujen roudaamiseen sain onneksi apua ystäviltä.

Lopputuloksena kuitenkin oli kipeytyneet ranteet. Eikä tilannetta yhtään parantanut runsasluminen talvi, jonka aikana jouduin huolehtimaan omakotitalon lumitöistä kahdessa eri osoitteessa. Särkylääkkeistä ei juuri ollut apua, levosta vähän enemmän mutta kunnon lepoon ei ollut mahdollisuutta kun lunta tuli aina lisää, jos ei taivaalta niin sitten katolta. Kevään koittaessa ranteet olivat siinä kunnossa, etten pystynyt enää lapioimaan: vaikka yritin ottaa lapioon lunta vain vähän kerrallaan, eivät ranteet kestäneet heittoliikettä, vaan lapio kippasi lumen takaisin maahan jalkojeni juureen. Viimeinen pisara oli kesäaikaan siirtyminen, kun en saanut keittiön seinäkelloa enää takaisin naulaansa – kipeät ranteet eivät suostuneet kääntymään sellaiseen asentoon että olisin saanut kellon takana olevan ripustuskolosen sijoitetuksi naulaan.

Hermoratatutkimukset oli tehty jo alkuvuodesta ja diagnoosi selvillä, joten tässä vaiheessa työterveyslääkäri kirjoitti lähetteen Keskussairaalaan kirurgille. Kutsua odotellessa ranteet olivat vähemmällä rasituksella, ja kipu helpotti. Mutta pihagrilliä rakentaessa lapiotyöt sekä betonilaattojen ja lecaharkkojen siirtely muistuttivat, ettei vaiva ole kuitenkaan parantunut.

Pari viikkoa sitten asiat alkoivat edistyä vauhdilla: ensin sain Keskussairaalasta kirjeen, että lähetteeni on siirretty Jokilaakson sairaalaan Jämsään. Seuraavalla viikolla Jämsästä tuli täytettäväksi esitietolomake leikkausta varten. Soitin ja kysyin jonon pituutta, arvelivat että pääsisin operoitavaksi ehkä elokuun alkupuolella. Mutta heti seuraavana maanantaina minulle soitettiin kutsu keskiviikoksi peruutuspaikalle – siinä vaiheessa esitietolomakkeenikin oli vielä postin kuljetettavana.

Leikkaus oli nopea ja lähes kivuton – peukalon kantaan pistettävä puudutuspiikki sattui julmetusti, vaikka olin jo saanut kipulääkettä niin suun kautta kuin suoneenkin. Leikkaussalissa en tainnut viipyä puoltakaan tuntia, itse operaatio kesti kuulemma neljä minuuttia. Vähän aikaa jouduin vielä makoilemaan heräämössä, suoneen annettu kipulääke yhdessä syömättömyyden ja huonosti nukutun yön kanssa tekivät olon sen verran huteraksi etten ihan heti arvannut nousta jalkeille. Mutta alle kahden tunnin kuluttua sairaalaan saapumisestani sain luvan soittaa itselleni hakijan – olin sen päivän potilaista ensimmäisenä leikkausvuorossa.

Niin sitten yhtäkkiä huomasinkin olevani olosuhteiden pakosta vasuri. Niiden muutaman päivän aikana, jotka ehtivät kulua esitietolomakkeen saamisen (vasta siinä vaiheessa tajusin, että minut aiotaan leikata) ja itse leikkauksen välillä, yritin miettiä miten selviäisin yksikätisenä. Onneksi sekä Rakkaat Lapset että Ihanat Ystävät tarjosivat apuaan, mutta halusin silti mahdollisimman pitkälle pärjätä yksin.

Varsinkin alussa vasurina toimiminen oli hankalaa, ja ennen kaikkea hidasta. Mutta pääsääntöisesti kaikki kuitenkin on onnistunut. Yllätyksiäkin tässä on tullut vastaan, jotkut asiat ovat olleet vaikeampia tai helpompia kuin olin etukäteen ajatellut. Näistä voisi laatia vaikka TOP-5 listan, jääkiekon MM-kisojen maalikimaran tapaan (vaikken pystykään loistamaan ilmaveivin kaltaisilla suorituksilla).

TOP-5 vaikeimmat asiat vasurilla (lähes ilman oikean käden apua):

5. Lukeminen. Luen mieluiten sängyssä pitkälläni, varsinkin illalla nukkumaan mennessä. Tällä hetkellä ”työn alla” on Harry Potter, eikä tiiliskiven kokoisen kirjan pitäminen auki ja sivujen kääntäminen kyljellään maaten tahdo onnistua. Joten olen lukenut sängyssä vain lehtiä.

4. Kitalakeen takertuneen tikun kaivaminen koiran suusta. Vaikeutena ei niinkään ole itse tikun poistaminen, vaan oikean käden suojeleminen ettei koira raapaise haavaa pahasti yrittäessään tassullaan ”auttaa”. Kuitenkin tarvitsen toimenpiteessä oikeaakin kättä, pitelen käsivarren avulla koiran päätä paikallaan.

3. Hampaiden pesu.

2. Leivän voiteleminen.

1. Vessapaperin käyttö. Tässä on vaikeutena paitsi itse vasurin käyttö, myös oman kropan toispuoleisuus kiertoliikkeessä.

TOP-5 positiiviset yllätykset, eli asiat jotka olivat helpompia kuin olin odottanut:

5. Kengännauhojen solmiminen (tässä tosin on apuna oikean käden voimaton pinsettiote).

4. Tietokoneen käyttö. Oikea käteni on ”hiirikiellossa” kuusi viikkoa, mutta yllättävän hyvin (tosin aika paljon hitaammin) homma hoituu pelkällä vasurillakin.

3. Kahvipaketin avaaminen. Ehdin jo huolestua kun huomasin, ettei avattu kahvipaketti riitä Tyttären seuraavaan käyntiin asti. Onneksi hampaita apuna käyttäen paketti aukesi vasurillakin, ja sain aamukahvini myös tänään (eikä tarvinnut ruveta hoputtamaan Tytärtä tulemaan sovittua aikaisemmin).

2. Makkaran grillaaminen. Harjoittelin tätä heti ensimmäisenä iltana, kun paikalla oli Ystävä joka olisi tarvittaessa voinut auttaa (olisin joutunut jäämään yöksi sairaalaan, jos minulla ei olisi ollut ensimmäisenä yönä ketään aikuista seuranani). Tosin poltin peukaloni sytkärissä, mutta se on pientä – ja olisi voinut tapahtua yhtä hyvin myös oikealla kädellä, minkä takia normaalisti käytän tulitikkuja…

1. Koirien lenkitys. Tämä oli suurin huoleni etukäteen, mutta lenkit ovat sujuneet ongelmitta kun ulkoilutan koirat kahdessa ryhmässä: Tirrin hihnan laitan vyötäisille, toinen hihna on vasemmassa kädessäni. Toistaiseksi ei ole ollut pienintäkään hankaluutta.