On olemassa koiraihmisiä, ja on olemassa kissaihmisiä. Ja sitten on olemassa omituisia (sanoi Harald Hirmuinen aikoinaan, katsellessaan miten Orm Onnekas ulkoilutti lepakkoaan).

Minä olen aina ollut koiraihminen. Vaikka tykkään kaikista eläimistä, on koira aina ollut minulle ”se ainoa oikea”. Aikoinaan lasten ruinatessa muita lemmikkejä totesinkin, että meillä kaikki nelijalkaiset jotka eivät ole koiria, ovat koiranruokaa. Tosin lopulta lipsuin tästä periaatteesta ja Esikoinen sai kesyrottansa. Ja sen jälkeen meille tuli toiset, ja vielä kolmannetkin – olivat ne vaan ihmeen söpöjä otuksia. Sitä paitsi rotat saattoi pitää yhdessä huoneessa, joka taas nimettiin koirilta kielletyksi alueeksi. Ja varalta asennettiin lukot ja linkut oveen, Haltia kun eivät normaalit väliovet pidättele.

Kuopus taas on aina ollut enemmän kissaihmisiä. Kissaa ei oikein voi eristää yhteen huoneeseen, joten sellaista ei meille tullut. Varsinkin kun se ainoa eristettävissä oleva huone oli varattu rotille… Mutta meille kaikille oli aivan selvää, että heti kun Kuopus muuttaa omilleen, hän ottaa kissan. Vuokrakämpän etsinnässäkin keskeinen kriteeri oli, että lemmikkien täytyy olla sallittuja.

Ei siis ole mikään ihme, että nyt kun Kuopus on kohta vuoden asunut Kaupungissa, hänellä on kissoja jo kaksin kappalein. Lisäksi taloudessa pyörii Poikaystävän Koira. Joka siis osaa käyttäytyä kissojen kanssa paremmin kuin nuo minun petoni, joiden kokemukset kissoista ovat lähinnä aidan takana lällätteleviä naapureiden katteja, jotka eivät korvaansa lotkauta vaikka kuinka haukkuisi kitapurjeet lepattaen äänensä käheäksi.

Kuopuksen luona kyläillessäni olen pikkuhiljaa huomannut, että kissatkin ovat oikeastaan aika metkoja elukoita. Täytyy tunnustaa, että alussa suurimmat sympatiani menivät Vävykkeen Koiralle, mutta Kuopuksen Kisut parantavat asemiaan kerta kerralta. Myös nyt vähän isompina, pentuinahan ne olivat aivan uskomattoman suloisia, kuten oikeastaan minkä tahansa eläimen poikaset.

Tänään kävin taas Kuopuksen luona. Nuoremmalla Kisulla oli vauhti päällä, mieleen tuli sieppi Harry Potterin huispaus-pelistä, siihen malliin Kisu singahteli paikasta toiseen, hyppeli ja lähes teki voltteja. Vuosien mittaan olen niin kovin monta kertaa kuullut tämän pikkukisun kasvattajan sanovan omista kissoistaan ”no sehän on ocicat”, ihan kuin se selittäisi kaiken. Nyt alan vähitellen ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Ocicat on Persoona isolla P:llä, vähän samaan tapaan kuin joku ranskanbulldoggi koirien maailmassa.

Aikaisemmin olen sanonut, että hankin kissan vasta siinä vaiheessa kun asun vanhassa maalaistalossa. Sellaiseen paikkaan kuuluu hiirikissa navetan nurkille saalista vaanimaan. Nyttemmin olen huomannut, että päättömästi hilluva ocicat voisi myös olla minun juttuni, siinä elämänasenteessa on jotain jonka tunnen omakseni. Sitä paitsi, ocicat on aivan uskomattoman KAUNIS. Se tuo mieleen oselotin, servaalin ja muut pienemmät villit kissaeläimet.

Mutta ennen kuin minun on mahdollista hankkia ocicattia tai mitään muutakaan kissaa, täytyy koiralaumassani tapahtua sukupolven vaihdos ja vähän asennekasvatustakin. Sitä odotellessa…