Sehän tiedetään, että koiran omistaminen edellyttää vähintäänkin kohtalaista huumorintajua ja kykyä itseironiaan. Mutta jos todella haluat saattaa itsesi naurunalaiseksi ja saada hullun maineen, kannattaa ehdottomasti ruveta harrastamaan koiran kanssa jotain ”lajia”.

Tänään olimme sopineet Harrastuskaverin kanssa tapaavamme metsätien varressa paikassa X. Vaan sielläpä olikin jo toinen koiranomistaja omien koiriensa kanssa, joten jouduimme ottamaan käyttöön suunnitelman B ja siirtymään vähän matkan päähän isomman tien varteen.

Siinä sitten oli ohiajavilla autoilijoilla ihmettelemistä. Akka kulkee ihan vakavissaan välillä tien reunaa, välillä metsässä, ja roikottaa kaulassaan vanhan käsilaukun olkahihnaa. Itse käsilaukusta ei ole tietoakaan, sen sijaan olkahihnaan on kiinnitetty pitkä rivi pyykkipoikia, joista jokaiseen on solmittu pätkä värikästä muovinauhaa. Käsissään tällä akalla on pakasterasioita, joista osan hän jättää tien poskeen odottamaan, ja ottaa yhden kerrallaan mukaansa metsään – ja palaa metsästä ilman rasiaa. Kaikki tämä tapahtuu vesisateessa, jonka Mr. Murphy toi tietysti hollille juuri oikeaan aikaan. Eli kyseessä oli samalla myös Miss Märkä T-paita –kisan osakilpailu (arvatkaas, olinko viitsinyt pukea rintsikoita ”sinne metsään”).

Ja mikäli tyrmistynyt autoilija sattuu vilkaisemaan tien toisella puolella olevaan metsään, saattaa hän huomata siellä toisen naishenkilön ihan samannäköisissä puuhissa.

Vähän myöhemmin ohi ajanut autoilija saattoi nähdä kaksi akkaa istuskelemassa kaikessa rauhassa pakun perässä, kolmen koiran makoillessa auton vieressä näennäisen rauhallisina, mutta valmiina singahtamaan liikkeelle sillä sekunnilla kun akat päättävät että nyt on aika. Neljäs koira kurkisteli viereisen farmariauton peräkontista.

Noin tunnin kuluttua (sitten kun ”on aika”) satunnainen autoilija saattaa nähdä oudon sakramentin kolmannen vaiheen. Akka rämpii metsässä ja kompuroi risuissa ja montuissa, 10 metriä hänen edellään liinan päässä kulkee vauhdikkaasti (tosin kompuroivan akan hidastamana) määrätietoinen koira – mitä nyt välillä se saattaa joutua hetken miettimään, että mihinkäs suuntaan sitä ollaankaan menossa. Samaan aikaan pakettiautosta kuuluu kiivasta haukuntaa toisten koirien odottaessa malttamattomina vuoroaan.

Muutaman minuutin kuluttua akka ja koira palaavat tielle, mukanaan tyhjä pakasterasia. Myös olkahihnan välillä jo harventunut pyykkipoikarivistö näyttää saaneen täydennystä. Ryhmä rämä menee autolle, akka taiteilee hetken saadakseen yhden koiran pois pakettiautosta ja kaksi muuta sinne kyytiin, ja painuu taas metsään, tosin vähän eri kohtaan. Ja samat kuviot vielä kolmannen kerran.

Kaiken aikaa on tapahtunut myös tien toisella puolella, tosin siellä on heilunut vähän erinäköinen akka ja toisenrotuinen koira…

Lopuksi kaikki koirat pakataan kahteen autoon, pyykkipojat, pakasterasiat ja muu rekvisiitta kerätään kasseihin/koreihin, akat vaihtavat muutaman sanan, pakkautuvat itsekin autoihinsa ja ajavat pois. Ja heillä kaikilla oli (ollut) niin mukavaa, niin koirilla kuin ihmisilläkin.

Jos joku ei arvannut, niin kävimme siis treenaamassa pk-jälkeä, eli palveluskoirien jäljestystä, jossa koiran tulee hajuaistinsa avulla seurata ihmisen metsässä kulkemaa reittiä. Mukavaa hommaa, jota voi harrastaa kaikenlaisten koirien kanssa – myös Halti-vanhuksen, joka on joutunut jo jäämään eläkkeelle agilitysta. Mutta kieltämättä homma saattaa näyttää naurettavalta ulkopuolisen silmissä, jos ei tiedä mistä on kyse. Hullullahan on tunnetusti halvat huvit, tässäkään ei kustannuksia tule kuin puolikkaasta HK:n sinisestä joka on pilkottu pakasterasioihin palkaksi kunkin jäljen päähän. Polttoainetta tietysti kuluu, mutta ei paljoa sopivien jälkimaastojen löytyessä muutaman kilometrin säteellä.

Naurettavan näköistä touhua kenties, mutta me emme sentään treenaa verijälkeä, siinä rekvisiittaan olisi kuulunut myös vyötäisille narun päähän sidottu verinen pesusieni, ja esimerkiksi hirvenjalka kainaloon… Se se vasta onkin hullun hommaa!