En ole kauhean lapsirakas. Omat lapseni ovat totta kai aina olleet erittäin rakkaita ja tärkeitä, mutta en ole koskaan tuntenut tarvetta lällytellä vieraita lapsia, tai edes tuttuja. Minulle on riittänyt omien lasteni paapominen. (Mutta annas olla, jos jollain tutulla, puolitutulla tai ventovieraalla on koiranpentu…)
Vaikka en pienistä lapsista kauheasti perustakaan, viihdyn hyvin nuorten parissa. Jostain murrosiän kynnykseltä alkaen lasten kaverit ovat olleet aidosti tervetulleita – myös silloin kun lapset itse eivät ole olleet kotona. Tässä vaiheessa useista lasten kavereista tuli minulle hyvin läheisiä, melkein kuin omia lapsia. Yhdessä jaettiin ilot ja välillä surutkin, ja parhaani mukaan yritin auttaa heitäkin elämän karikoissa.
Biologisia lapsia minulla on kaksi, mutta näiden ”kemiallisten lasten” lukumäärä lienee jossain viiden ja kymmenen välillä. Pari heistä on aivan erityisasemassa sydämessäni, niin että voisi jo puhua ”biokemiallisista lapsista”. Onneksi on facebook, jonka avulla saan tietää näiden minulle tärkeiden nuorten (nyt jo aikuisten) kuulumisia vaikka en heitä enää nokakkain tapaakaan kuin harvakseltaan. Ja aika usein myös kyselen Tyttäriltä heidän kuulumisiaan. Vaikka olisihan se mukava, jos joskus eksyisivät tänne Puolen Hehtaarin Metsään käymäänkin – ja lämmin kiitos heille jotka ovat eksyneet…
Yksi näistä Rakkaista Nuorista sai muutama päivä sitten pienen tyttären. Melkein kuin olisin saanut lapsenlapsen! Samalla mieleeni on tulvinut muistoja ajoilta, jolloin itse olin tuore äiti.
Aikoinaan oma äitini loukkaantui (onneksi vain ohimenevästi), kun erehdyin sanomaan ääneen, että olin aina pitänyt äitiäni suhteellisen järkevänä ihmisenä, kunnes hänestä tuli mummo. Myöhemmin olen miettinyt, käykö minulle samoin siinä vaiheessa kun oma mummouteni on tosiasia. Nyt ”kemiallisena mummona” voin vähän harjoitella ennen lopullista hurahtamista. Olen kuitenkin yrittänyt hillitä itseäni ja olla ryntäämättä pienokaista katsomaan, eiköhän niitä oikeasti läheisiä vierailijoita ole ihan tunguksi asti.
Paitsi äitini, onnistuin järkyttämään myös kummitätini kommenteilla, joita pienen lapsen äidin ei kuuluisi sanoa ääneen. Kummitätini tapasi Esikoisen ensimmäisen kerran vauvan ollessa vasta muutaman viikon ikäinen. Tuossa iässä lapsen silmien hallinta ei ole vielä kovinkaan kehittynyt, vaan silmät harittavat vähän miten sattuu. Ehkä minun ei olisi kuitenkaan pitänyt puhua ääneen lapseni ”mielenköyhästä katseesta”…
Sukulaisten lisäksi olen onnistunut hämmentämään myös vauva-alan ammattilaisia ”kerettiläisillä” kommenteillani. Odottaessani Kuopusta silloinen kotikaupunkini tarjosi mahdollisuuden rutiini-ultraan raskauden aika alkuvaiheessa. Tutkimusta oli tekemässä kaksi lässyn-lässy-hoitsua. Koko tutkimuksen ajan he lässyttivät tyyliin ”Tiellä hän nyt on, voi hellantelttu miten hän on pieni ja nätti”.
Itse en saanut monitorin kuvasta mitään tolkkua, vaikka hoitsut yrittivät sitä minulle tulkata. Lopulta havaitsin jotain liikettä (”Tiellä hän potkaiti, voi miten töpöä”), ja erehdyin laukomaan ääneen ensimmäisenä mieleeni tulleen ajatuksen: ”Sehän on sammakko!”. Hoitsujen ilmeet olivat näkemisen arvoiset…
Näiden muistojen myötä haluan onnitella lämpimästi tuoretta äitiä ja kaikkia asianosaisia. Kemiallinen mummo yrittää pysyä lestissään ja olla tunkeilematta ja päsmäröimättä liikaa. Mutta olette ajatuksissani! <3
Kommentit