Bongasin aamulenkillä ritariperhosen, niitä ei näekään edes joka vuosi. Upea liihottelija, melkeinpä liian eksoottinen suomalaiseen luontoon. Hetkeä aikaisemmin olin tavannut suruvaipan. En tiedä, asunko nykyään suruvaippaseudulla vai onko tänä vuonna kaikkialla tavallista enemmän suruvaippoja, joka tapauksessa olen viimeisen kuukauden aikana nähnyt niitä enemmän kuin normaalisti koko kesänä.

Perhosmietteistä ajatukseni kulkeutuivat muihin pikkuötököihin, koirien kanssa kulkiessa kun vapaa assosiaatio toimii parhaiten. En ole koskaan ollut ötökkäkammoinen, pikemminkin päinvastoin. Hämähäkit(kin) ovat mukavia, varsinkin ne vähän isommat, harmaat ja pitkäkoipiset, jotka viilettävät varsinkin hiekkamailla – ja aina välillä sisätiloissa. Ala-asteella meillä (= minä ja luokan pojat) oli yhtenä syksynä (tai olikohan se kevättä?) kisa siitä, kuka kerää eniten juuri näitä hämähäkkejä. Jokaisella oli viilipurkki tai vastaava pulpetissaan, ja välitunneilla niihin kerättiin täydennystä. Olin varsin lähellä kärkisijaa yli 30 hämähäkilläni, kun viilipurkkini kerran kaatui kesken tunnin ja kaikki hämähäkit jalkautuivat pitkin luokkaa. Sanomattakin on selvää, että tunnin kulku ”hieman” häiriintyi tyttöjen kiivetessä tuoleille ja poikien auttaessa minua keräämään elikkoni takaisin purkkiin. Sitä en muista kielsikö opettaja hämähäkit vai kuivuiko hanke muuten kasaan, joka tapauksessa hämähäkkien kerääminen loppui tuohon tapaukseen.

Kesäisin keräilin muutenkin ötököitä purkkeihin, ja yritin parhaani mukaan selvittää mitä mikäkin otus syö. (Miten niin tutkijaluonne?) Kalanpoikaset pysyivät hengissä ja jopa kasvoivat vehnäjauhoilla, sitruunaperhosen toukat pitivät koivunlehdistä ja horsmakiitäjän toukille kannatti tietenkin tarjota maitohorsmaa. Yllätyksekseni järvikotilot, vaikka ovatkin täysin vesieläimiä, valitsivat ahvenvidan ja muiden vesikasvien sijasta ruuakseen valkoapilan lehtiä ja varsia jos niitä vain oli saatavilla.

Ruokavalion lisäksi opin myös paljon muuta näistä pienistä ”lemmikeistäni”. Puuntuhoojan toukka haisee kuvottavan pahalle, sitä ei voi pitää sisätiloissa. Myös viisipäiväisen matkan ajaksi lasipurkkiin unohtunut sammakonkutu toivotti kotiinpalaajat tervetulleeksi löyhkällä, jota saimme tuulettaa kauan. Sillä kertaa kyse tosin oli Siskon eläteistä… (Mainittakoon, että vielä kamalamman hajun saimme aikaan paistaessamme muovailuvahaa uunissa – en suosittele kokeilemaan.)

Muutaman kerran onnistuin saamaan perhosentoukan koteloitumaan, järvikotiloiden muniminen oli ihan tavallista. Yleensä kuitenkin jouduin päästämään elättini vapaaksi siinä vaiheessa kun oli aika siirtyä kotoa mökille tai mökiltä kotiin, Äiti ei halunnut että kuskaan kaiken maailman ötököitä paikasta toiseen.

Isompien ja mielenkiintoisempien ötököiden lisäksi keräilin mm. muurahaisia kardemummaputkiin. Kärpäsiäkin yritin pitää ”lemmikkeinä” ja nypin niiltä siivet karkaamisen estämiseksi. Tämä kuitenkin loppui lyhyeen Äidin kiellettyä kärpästen rääkkäämisen. Surkeasti itkien tapoin kärpäsparat, inhosin itseäni kun olin ajattelemattomuuttani aiheuttanut niille tarpeetonta tuskaa. Sen jälkeen rupesin pitämään pyydystämiäni kärpäsiä leikkimökissä, mutta ne tuppasivat karkailemaan oven avautuessa. Ja oli aika tylsää kurkkia niitä vain ikkunan läpi…

Myös ampiaisia ja kimalaisia oli mukava pyydystää tikkuaskiin. Joskus säilöin niitäkin leikkimökissä, useimmiten kuitenkin leikin hetken ”laihialaista parranajokonetta”, ja vapautin pörriäiset. Ottaen huomioon miten paljon olen ampiaisten ja kimalaisten kanssa pelannut, on oikeastaan ihme, etteivät ne ole pistäneet minua kuin pari kertaa, eikä silloinkaan ole ollut kyse ”lemmikeistäni”.

Toinen pieni ihme on se, ettei Halti ole vielä kertaakaan saanut ampiaisen pistoa (*koputtaa puuta*), sen verran innokkaasti se niitä jahtaa, ja aina kiinni saatuaan näykkäilee ampiaista niin kauan että se on hengetön. Siida sen sijaan on aikaisempina kesinä saanut pari kertaa (ilmeisesti) ampiaisen piston naamaansa. Kun olen päästänyt porokoiran pihalle, on sieltä jonkun ajan kuluttua tullut sisälle bullterrieri. Siidan kuono ja koko pää on ollut pöhöttyneen turpea, mutta muuten koira on ollut kivuttoman ja kaikin puolin normaalin oloinen. Parilla kyytabletilla turvotuskin on saatu laskemaan.

En minäkään sentään ihan kaikista ötököistä tykkää. Paarmoja inhoan, varsinkin isoja hevospaarmoja. Samoin hirvikärpäset ovat vastenmielisiä. Ja mäntypistäisen toukat! Inhon kylmät väreet kulkevat selkää pitkin kun vain ajattelenkin männynoksaa täynnä toukkia, jotka jököttävät kuin tönkkösuolattuina, mutta rupeavat kiemurtelemaan tankotanssijan tavoin heti kun menee liian lähelle. Onneksi mäntypistiäisten suuresiintymiä on suhteellisen harvoin…

Myös punkit ovat aika kuvottavia siinä vaiheessa kun ne ovat imeneet itsensä herneen kokoisiksi. Ajoissa löydettynä tapan ne toki, mutta eivät ne minua sen kokoisina vielä inhota. Vähän niin kuin hyttyset ja kärpäsetkin: saatan kyllä läiskäistä jos tulevat iholle, ja ikkunassa pörräävä kärpänen voi saada luunapin, mutta muuten suhtautumiseni niihin on aika neutraali. En yleensä myöskään menetä yöuniani huoneessa inisevän hyttysen tai pörisevän kärpäsen takia. Kesä ja kärpäset – ne nyt vain kuuluvat yhteen.