Kesä on kääntynyt sen verran kohti syksyä, että ensimmäiset sienet ovat putkahdelleet esiin. Samalla Siidan kiireet lenkillä ovat lisääntyneet entisestään – ei toivoakaan, että ehtisi tekemään mitään toissijaisia toimintoja, kuten pissimään tai kakkimaan. Heinien syömisen ja risujen rouskuttelun lisäksi kun pitää nyt myös etsiä ja syödä haperoita! Ja siinä missä heiniä ja risuja riittää kaikille, ovat haperot sen verran rajallinen luonnonvara, että täytyy pitää kiirettä, jotta ne ehtisi paikallistamaan ja syömään ennen kuin Tirri ehtii osingoille.

Edellisen kotimme pihalla kasvoi koivuhaperoita ja jotain punertavia (ei siis punaisia) kärpässieniä, joita en sienikirjan avullakaan pystynyt tunnistamaan lajilleen. Siidan ensimmäisenä syksynä löysin kerran pihasta puoleksi syödyn kärpässienen – juuri silloin yritin tunnistaa lajia, jotta tietäisin miten myrkyllisestä sienestä oli kyse. Ilmeisesti Siida oli käynyt sientä maistamassa, ja mitä ilmeisimmin huomannut sen pahanmakuiseksi.

Tuon tapauksen jälkeen Siida jakoi sienet kahteen ryhmään: koivuhapero = hyvä ja syötävä, muut sienet = paha, ei kannata syödä. Saatoin kulkea varsin huolettomasti lenkeillä, koska Siida ei todellakaan syönyt muita sieniä kuin koivuhaperoita. Joskus harvoin saattoi mennä kultahapero, mutta sehän on myös hyvä ruokasieni. Halti taas ei ollut kiinnostunut minkään sortin sienistä.

Näin meni monta syksyä huolettomasti. Viime syksynä sitten muutimme tänne Puolen Hehtaarin Metsään, juuri sopivasti parhaaseen sieniaikaan. Siidan riemuksi täällä kasvaa todella paljon koivuhaperoita. Niitä sitten pisteltiin poskeen sen minkä ehdittiin.

Tirri on erittäin ahkera mallioppija. Varsinkin suuren idolinsa Haltin tekemisiä se seuraa tarkasti, ja matkii perässä – välillä ilman sen syvempää ymmärrystä asiasta. Koivuhaperoiden osalta Tirri otti mallia Siidasta: sienet ovat hyviä, niitä kannattaa syödä. Mutta siinä missä Siida tunnistaa sieniä ja syö vain koivuhaperoita, Tirri pistelee tilaisuuden tullen poskeensa kaikki löytämänsä sienet.

Harmi kyllä näissä maisemissa oli viime syksynä koivuhaperoiden lisäksi todella paljon myös punaisia kärpässieniä. Jotka myöskin päätyivät Tirrin suuhun aina jos en ehtinyt väliin. Useimmiten se ehti napata vain pienen palasen, mutta joskus meni (lähes) kokonainenkin sieni – pidemmän lenkin aikana saattoi mennä peräti pari. Minkä seurauksena sitten kotona piti oksentaa kaikki mikä mahaan oli mennyt, niin sienet kuin oikea ruokakin.

Nykynuorisohan on mitä on, aivan holtitonta porukkaa: nuppi pitää saada sekaisin seurauksista välittämättä, vaikka miten tuloksena olisi huono olo. Tirrikin rupesi aivan hillittömällä innolla etsimään ja syömään kärpässieniä (tai ainakin yrittämään syödä). Koivuhaperot saivat suosiolla jäädä Siidalle. Ja minulla meni lenkit siihen, että yritin vahdata ettei Tirri ehtisi syödä kärpässieniä ainakaan kovin suuria määriä.

Homma kävi vielä hankalammaksi siinä vaiheessa, kun Siidakin rupesi kiinnostumaan kärpässienistä. Tirri oli kai valistanut äitiään, että ei ne tapa, niistä tulee vain hassu olo… Joten sillä aikaa kun yritin estää toista syömästä myrkyllisiä sieniä, toinen pisteli niitä selkäni takana poskeen sen minkä ehti. Kaiken huippu oli kun ihan loppusyksystä vanha ja viisas (?) Haltikin keksi ruveta maistelemaan kärpässieniä, kun kerran nuo nuoremmatkin.

Tänä syksynä eivät punaiset kärpässienet ole vielä nousseet, joten Siida ja Tirri ovat keskittyneet haperoihin – Siida lähes yksinomaan koivuhaperoihin, Tirri vähän laajemmalla repertuaarilla. Halti ei ole vielä toistaiseksi sieniin koskenut. Nähtäväksi jää, mikä on tilanne siinä vaiheessa kun kärpässienet taas valtaavat lähimaisemat. Onko minulla sitten kolme sieni-narkkaria, vai onnistunko pitämään edes osan laumasta kuivilla? Elämme jännittäviä aikoja…