Kun keväällä 1999 suunnittelin koiranpennun hankintaa, oli suurimpana kysymysmerkkinä sopivan rodun valinta. Vaikka silloinen koirani, tiibetinterrieri Panda, oli luonteeltaan juuri sitä mitä toivoin, olin joutunut toteamaan, ettei turkkirotu ole minun juttuni. Koirakirjoja en juurikaan lukenut, sen verran eri rodut olivat kuitenkin jo tuttuja, mutta monet illat vietin puhelimessa ja mietin Siskon kanssa eri rotujen hyviä ja huonoja puolia. Ja soittelin rotujärjestöjen yhteyshenkilöille kyselläkseni lisää kiinnostavalta vaikuttavista roduista.

Helppohoitoinen turkki oli siis yksi keskeinen kriteeri, ja pääsyy rodunvaihtooni. Lisäksi halusin koiran, joka ei olisi ihan pieni mutta ei myöskään liian iso, säkäkorkeuden haarukkani oli 40 – 60 cm, tai vaihtoehtoisesti painohaarukka 10 – 25 kg. En myöskään halunnut liian riistaviettistä koiraa, tämä kriteeri pudotti karvabassetit (lähinnä petit basset griffon vendeen) pois laskuista. Myös metsästyspystykorvista olen aina tykännyt, mutta koska en itse metsästä, en katsonut voivani tarjota riittävän hyvää kotia niin metsästysviettiselle koiralle.

Lopulta pitkällisten pähkäilyjen jälkeen roduksi valikoitui lapinporokoira. Sopivan kokoinen, turkiltaan helppohoitoinen, ja alkuperäiseltä käytöltään paimen- eikä metsästyskoira. Erinäisten mutkien kautta (ensimmäinen pentuvaraukseni kuivui kokoon nartun jäätyä tyhjäksi) saimme hakea Lappeenrannasta pienen suloisen Halti-pennun. Jota toki oli sitä ennen ehditty jo lasten kanssa käydä katsomassa useampaankin kertaan…

Rotuvalinta osoittautui onnistuneeksi. Vaikka minulla ja (varsinkin) lapsilla oli välillä vaikeuksia pärjätä Haltin kanssa tahtojen taistossa, hitsauduimme ajan myötä yhteen niin, ettei rodun vaihtaminen ole enää missään vaiheessa tullut ajankohtaiseksi. Toki aina välillä leikittelen ajatuksella ”minkä rodun valitsisin seuraavaksi, jos porokoira olisi pois laskuista” (todennäköisin vastaus: pikkuterrierin). Lapinporokoira on osoittautunut minulle juuri oikeaksi roduksi – siitäkin huolimatta, että olen onnistunut keräämään paimenkoirarodusta ne metsästysviettiset yksilöt.

Halti on aina ollut meidän lauman Äijä. Oikea Äijä ei pikkuriistan kanssa piiperrä. On se joskus napannut rastaan marjapensaasta, ja jos jänis tai fasaani singahtaa nenän edestä liikkeelle, niin pitäähän sitä perään lähteä. Mutta ihan oikeasti ei kannata jahdata mitään hirveä pienempää. Vaan annas olla, jos lenkillä sattuu löytymään hirven jäljet: vaikka ne olisivat vanhemmatkin, niin Halti häipyy sille tielleen, jos vain saa tilaisuuden. Hyvin huomaamattomasti, ääntäkään päästämättä, se yhtäkkiä on vain kadonnut hirveä jäljestämään. (Mielenkiintoista sinänsä, että jos ollaan metsässä treenaamassa pk-jälkeä, ei tuorekaan hirvenjälki saa Haltia poikkeamaan siltä ihmisen tallomalta jäljeltä joka sillä silloin on työn alla…)

Tirri ei ole vielä nuoruuttaan ja tyhmyyttään (?) oivaltanut kunnolla metsästämisen saloja. Kovasti se yrittää matkia vanhempia laumanjäseniä, tonkaisee löytämäänsä myyränkoloa tai nappaa auton alle jääneen linnun. Mutta pinna ei riitä kaivaa myyrää esille, eikä ymmärrystä ole tarpeeksi linnunraadon syömiseen. Tosin veikkaan, että on vain ajan kysymys, milloin Tirrikin löytää oman sisäisen sutensa. Se nyt vain on edelleen keskenkasvuinen kakara, vaikka miten 2,5-vuotiaana olisikin ”virallisesti” aikuinen.

Lauman monipuolisin metsästyskoira on ilman muuta Siida. Hihnalenkilläkin se saattaa napata linnun lennosta, ja siinä missä Tirri kanniskelee löytämiään linnunraatoja, Siida yksiselitteisesti syö pyydystämänsä linnut (tai muut elukat, kuten vesimyyrät – sellaisenkin se on joskus pyydystänyt, tappanut ja syönyt). Ja oivallettuaan jänisten olemassaolon se rupesi hakemaan jänistä heti irti päästyään. Lopulta se ei tarvinnut kuin vartin, jos sitäkään, niin sillä oli jo jänis ajossa. Ja sitä ajoa sitten riitti parikin tuntia. Muutaman kerran sain ihmetellä pimentyneessä syksyisessä metsässä jäniksen perään kadonnutta koiraa, sen jälkeen jouduin toteamaan, ettei Siidaakaan voi enää päästää metsässä irti (Haltin kohdalla tämä oli todettu jo aikaisemmin).

Tirri ei siis vielä ole löytänyt itsestään kunnollista metsästysvirettä, mutta epäilen vahvasti, että on vain ajan kysymys milloin sekin oivaltaa olevansa riistaviettistä sukua – ainakin emänsä puolelta. Varalta en ole päästänyt sitäkään irti metsässä, paitsi jos matkassa on ollut riittävän houkuttelevia leikkikavereita. Tai jallitettavia naisia, tilanteesta riippuen…

Leikilläni olen kutsunut laumaani metsästyslinjaisiksi lapinporokoiriksi. Kun pari vuotta sitten sain kennelnimen, lupasi ystäväni tehdä minulle kennelin nettisivut: ”Metsästyslinjaisten lapinporokoirien kasvatusta kastraattiuroksilla ja steriloiduilla nartuilla”. Eipähän ainakaan pitäisi olla aihetta ruveta syyttämään pentutehtailusta…