Sataa sataa ropisee, pili pili pom.

Aamulla kellon herättäessä satoi kaatamalla, jyrisi ja salamoi. Minua ei yhtään innostanut ajatus aamulenkistä ukkosen keskellä, joten torkuttelin muutaman kerran ja odottelin jyrinän vaimenemista. Meillä kun aamurutiinit kulkevat kuin juna (paitsi VR:n juna…) heti kun olen noussut sängystä, joten jos haluan viivästyttää aamulenkkiä, on helpointa viivytellä ylösnousun kanssa.

Puolisen tuntia myöhemmin jyrinä oli harventunut ja siirtynyt kauemmaksi, joten nousin ylös, vaikka edelleen satoi kuin Esterin alakerrasta. Normaalisti heti ylösnoustuani koirat painuvat pihalle tarpeilleen, tällä kertaa koko kööri pihtasi sinnikkäästi sisällä. Siida sentään kävi verannalla nuuhkimassa tuulta, mutta sateeseen sekään ei halunnut mennä.  

Aamukahvin aikana jyrinä väheni entisestään, ja sadekin vähän rauhoittui. Jopa niin, että juotuani kahvin ja ruokittuani koirat se oli lakannut jo kokonaan, mitä nyt tuuli pudotteli puista pisaroita. Siinä vaiheessa kun pääsin lauman kanssa liikkeelle, oli sade alkanut jo uudestaan, mutta niin hiljaisena etten viitsinyt palata sisälle hakemaan sadetakkia ja kumisaappaita.

Koska koirat eivät olleet käyneet takapihalla aamupissillä, jouduin vahtaamaan, että ne hoitaisivat asian lenkin aikana. Halti vanhana konkarina tiesi kyllä mikä on homman nimi: emme olleet päässeet edes tontin rajalle asti, kun se oli jo tehnyt molemmat tarpeensa ja halusi kääntyä takaisin kotiin. Loppumatkan se sitten yritti singahtaa kotiin päin joka kerta kun pysähdyin ja/tai vilkaisin perässäni lontustelevaa koiraa.

Tirri ei juuri sateesta välittänyt, vaan touhotti tavalliseen tapaan ja merkkaili vähän sinne sun tänne. Ei mitään ongelmia sillä suunnalla.

Myös Siida kulki normaaliin tapaansa sateesta välittämättä, mikä kuitenkin tarkoitti sitä että merkkailun sijasta se keskittyi syömään heinää ja pureskelemaan risuja. Ei kyykistynyt, ei vaikka miten yritin siihen kannustaa.

Yhtäkkiä suoraan edessämme välähti ja jyrähti lähes samanaikaisesti – eli siis varsin lähellä. Ja saman tien alkoi myös uudestaan sataa kuin saavista kaataen. Päätin kääntyä takaisin päin, eiköhän se Siidakin fiksuna tajua tehdä tarpeensa ennen kuin olemme taas kotona.

Eipä tajunnut, heinät ja risut veivät kaiken huomion myös paluumatkalla. En tietenkään halunnut jättää sitä sisälle tassut ristissä koko päiväksi. Siinä missä pojat pakottavan tarpeen ilmetessä nostavat koipea kirjahyllyn tai puhelinpöydän jalkaan tai johonkin muuhun helposti siivottavaan kohteeseen, tekee Siida kyykkypissinsä lattialle pudonneeseen sohvatyynyyn – ellei peräti suoraan sohvalle tai sänkyyn. Ei kovin houkutteleva ajatus…

Siispä kotiin tultuamme tumppasin Siidan suoraan takapihalle, ja laitoin vielä verannan portin kiinni estämään livahtamisen sateen suojaan ihmettelemään. Ei (toivottua) tulosta, Siida vain raapi porttia ja yritti päästä takaisin sisälle. Joten nappasin ovenpielestä vanhan talvitakin reuhkani suojaksi ja menin itsekin sateeseen seuraksi, toivoen että Siida vihdoin tekisi mitä siltä odotettiin.

Verannalla Halti ja Tirri haukkuivat halutessaan minun ja Siidan puolelle porttia, Siida puolestaan yritti päästä portista verannalle. Päästin siis loputkin koirat sateeseen koska en jaksanut kuunnella niitten haukkumista. Lopputulos: minä, Halti ja Tirri seisoimme keskellä pihaa kaatosateessa, kun taas Siida (ainoa, jonka olisi ollut tarpeen olla siellä sateessa) luimisteli piestyn näköisenä seinustalla sateen suojassa.

Eihän siinä muu auttanut kuin laittaa Siida takaisin hihnaan ja lähteä tielle. Koska se edelleen yritti keskittyä heiniin ja risuihin, lähdin kulkemaan isoa tietä pitkin, sen varressa kun ei juuri ole risuja, ja heinistäkin se ”ainoa oikea syötävä” laji on vähemmistönä. Vasta isolla tiellä tajusin, että minulla oli ylläni nahkaan liimautunut läpimärkä t-paita (Rintsikat? Mitkä ne ovat?) ja harteilla vanha kauhtunut talvitakki.

Häveliäisyyssyistä laitoin takin nappeja vähän kiinni. Ja olin kovasti tyytyväinen ettei muita tielläliikkujia ollut kuin parin auton verran. Siinä sitten kuljimme tien viertä, Siida haisteli ja tutkiskeli tien penkkaa, ei syönyt heinää, ei pureskellut risuja – eikä pissinyt. Hyvän matkaa tarvottuamme käännyin taas takaisin päin, jospa se NYT tajuaisi kotimatkalla toimia.

Eipä tajunnut, ei. Taas tulimme kotiportille ilman toivottua tulosta. Jatkoin siis matkaani, tällä kertaa talon kulmalta lähtevälle polulle. Märkä epätasainen polku ei ollut mitenkään helppo kulkea liukkailla kumisaappailla, varsinkin kun näkyvyys oli sangen huono huurtuneiden ja sateen kastelemien silmälasien läpi. Kun tulimme polulla pienen louhikon kohdalle, en arvannut lähteä sitä ylittämään vaan käännyimme taas kerran takaisin.

Ja SILLOIN, jo joutui armas aika, Siida vihdoin kyykistyi ja lorotti pitkät pissit. Olisin voinut tarjota sille siitä hyvästä vaikka täytekakun, jos minulla sellainen olisi ollut. Kakun puuttuessa yritin paikata tilanteen ylitsevuotavilla kehuilla. Jospa seuraavalla kerralla Siida vähän nopeammin tajuaisi, mikä on homman pointti. Muuten voi syyssateiden aikaan olla aika toivotonta yrittää ehtiä ajoissa töihin.

Koko pieni Nalle Puh on nyt märkä, uh-huh-huh…