Viime keväänä saimme koirien kanssa todistaa ylösnousemuksen ihmettä. Tosin vähän etuajassa eli jo viikkoa ennen pääsiäistä, mutta tänä vuonna pääsiäinen oli niin myöhään ettei ole mikään ihmekään, että viattomat luontokappaleet siitä hämääntyivät.

Olimme tuolloin ihan normaalisti aamulenkillä, kun yhtäkkiä huomasin vähän matkan päässä edessämme kuolleen fasaanin. Siinä se retkotti reporankana tien poskessa, vaikka vähän kyllä ihmettelin miten se on voinut jäädä auton alle hiljaisella metsätiellä jolla ei kulje juuri muita autoja kuin kiviveistämön pakettiauto aina silloin tällöin. Ja syksyisin sitten hirviporukkaa, mutta ei kuitenkaan huhtikuussa…

Rupesin siinä niputtamaan koiria lyhyempään hihnaan siistiä raadon ohitusta varten kun yhtäkkiä, ollessamme ehkä parin metrin päässä, fasaani heräsi henkiin ja kipitti tien vieren pusikkoon. Koirathan siitä riemastuivat, saivat sen tasoisen hepulin ettei lenkistä sillä erää tullut enää mitään, vaan päädyin kääntymään takaisin kotiin päin.

Tuon tapaamisen jälkeen tämä kuolleista herännyt zombie-fasaani alkoi vainota meitä. Lenkeillä kulkiessamme milloin mistäkin pusikosta kuului fasaanin töräys, joskus lähempää, yleensä onneksi kauempaa. Pari kertaa sain näköhavainnon linnusta, mutta sen verran matkan päästä etteivät koirat saaneet vihiä.

Kesän mittaan zombie-fasaani on käynyt päivä päivältä röyhkeämmäksi. Juhannuksen alla se kipitteli tyytyväisenä pihatiellämme, niin että jouduin pysäyttämään auton ja odottamaan että se suvaitsisi siirtyä penkan puolelle. Iltaisin pihalla istuskellessani on töräyttelyjä kuulunut joka suunnalta talon ympäriltä, joskus lähempää, joskus kauempaa.

Vähän aikaa sitten röyhkeä zombie-fasaani ilmestyi jo aivan talon nurkalle. Onneksi lenkiltä palatessani huomasin sen ennen koiria ja saatoin hidastella sen verran että lintu ehti kipitellä vähän kauemmaksi.  Asiassa auttoi myös aina yhtä mukava naapurini, joka sattui paikalle rupattelemaan tuokioksi. Koirat luulivat, että siinä se akka taas kerran jäi suustaan kiinni, eivätkä epäilleet mitään taka-ajatusta viivyttelyssäni.

Viimeisin kohtaaminen zombie-fasaanin kanssa tapahtui eilen. Aamulenkillä kuulin taas töräytyksen, jonka paikallistin tienvieruspusikkoon suunnittelemani reitin varteen. Joten kun vähän ennen tuota kohtaa ennakoin sen verran että otan koirat nippuun ja toiselle puolelle metsätietä, niin hyvin menee. Ainakin teoriassa. Hetkeä myöhemmin kuulin läheiseltä pellolta kurkien huutoa, ja yrittäessäni saada näköhavaintoa kurjista unohdin samalla myös zombie-fasaanin.

Lintu oli parin metrin tarkkuudella siinä missä olin arvellutkin sen olevan. Mutta koska olin jo ehtinyt unohtaa koko otuksen, se pääsi yllättämään singahtamalla liikkeelle vain metrin päässä Tirrin kuonosta. Onneksi sentään Tirrin, jos lähimpänä olisi sattunut olemaan Siida, olisi lintu varmaan päätynyt sen hampaisiin, sen verran vikkelästi Siida onnistuu nappaamaan lintuja hihnalenkilläkin – irti sitä ei voi pitääkään, jos parin kilometrin säteellä voi olettaa olevan yhtään mitään riistaa. Joka tapauksessa, zombie-fasaani onnistui taas sekoittamaan koirien pasmat sen verran perusteellisesti, että katsoin hetken kuluttua paremmaksi kääntyä suosiolla takaisin kotiin päin.

Minulle on kerrottu, että näillä korkeuksilla fasaanit eivät välttämättä selviä talvesta. En sitten tiedä, pitäisikö tässä toivoa kovia pakkasia vai ohutta lumipeitettä, vai kenties molempia, että pääsisin eroon meitä vainoavasta zombie-fasaanista. Jos edes haluan päästä siitä eroon… Jos totta puhutaan, niin se on itse asiassa aika symppis otus!

Sitä paitsi, mikäpä zombien tappaisi, sehän on jo valmiiksi kuollut.