Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun muutin koirineni Puolen Hehtaarin Metsään. Koko tämän vuoden aikana en ole hetkeäkään katunut päätöstäni, vaikka tietyllä tapaa tämä(kin) oli minulta heräteostos – vaikka olin jo pitemmän aikaa haaveillut muutosta vähän sivummalle, sen ei viimekesäisessä tilanteessani pitänyt olla missään nimessä ajankohtainen asia. Mutta kun tilaisuus osui kohdalle, siihen oli tartuttava. Tiesin, että muuten katuisin uskalluksen puutettani koko loppuikäni.

Vaikka reilu puoli vuotta kului kolmen asunnon loukussa, tunsin tehneeni oikean ratkaisun. Ja vaikka kaikki muuttorumbat ja sen jälkeen kahden omakotitalon lumityöt saivat käteni siihen kuntoon että kumpikin jouduttiin leikkaamaan – tämä on ehdottomasti kaiken sen arvoista. Oikeastaan jokainen, joka on käynyt uudessa kodissani, on todennut että paikka on ihan minun oloiseni. Ja sitä se onkin. Minä yksinkertaisesti viihdyn täällä erittäin hyvin.

Mikä tästä paikasta sitten tekee niin erityisen? Olisi helppo vastata että kaikki, mutta jos kuitenkin yrittäisin vähän eritellä tärkeimpiä plussia.

Ensimmäinen plussa on ilman muuta sijainti: sivussa ja omassa rauhassa, mutta silti kävelymatkan päässä kyliltä. Toinen plussa on iso mutta helppohoitoinen tontti, sekä sen luonnonläheisyys. Vuoden mittaan olen omasta pihastani bongannut mm. hirven, peuran, fasaanin ja koppelon. Ihan lähitienoilla olen nähnyt lisäksi ketun ja supin. Joutsenet ja kurjet ovat olleet tavallisia näkyjä läheisellä pellolla, ja alkukesän iltoina sain nauttia lehtokurpan jokailtaisesta ylilennosta sekä pellolta kuuluvasta kuovien kailotuksesta. Puhumattakaan kaikista niistä pikkulinnuista, joista useimpien laulua en edes tunnista. Satunnaisesti täällä voi nähdä myös korpin tai haukan, ja kevättalvella maisemissa majaili muutaman päivän ajan taviokuurnaparvi.

Olen saanut ihailla myös runsaslukuisia perhosia, perus nokkos-, sitruuna- ja nokiperhosten lisäksi täällä on ollut paljon neitoperhoja, suruvaippoja ja amiraaleja. Uutena tuttavuutena olen tavannut haapaperhosen, ja ritariperhosia olen tänä kesänä nähnyt useammin kuin koko ikänäni ennen tänne muuttoa.

Oikeastaan ainoa asia, joka minua tänne muuttamisessa mietitytti, oli pimeys: miltä tuntuisi talven pimeimpinä kuukausina kulkea kaikki koiranlenkit otsalampun valossa täydessä pimeydessä? Ajattelin kuitenkin, että jos pimeys alkaa ahdistaa, voin aina pakata koirat autoon ja yhdistää esim. kauppareissun iltalenkkiin katuvalojen alueella.

Sain kuitenkin huomata nauttivani pimeydestä ja hiljaisuudesta. Koko talven aikana en kertaakaan lähtenyt hakemaan valaistuja reittejä – viikonloppuisin tuli kyllä silloin tällöin käveltyä kylille ihan päivänvalolla. Itse asiassa, kun joskus satuin ajelemaan iltalenkin aikaan vanhoilla kotikulmillani, minua rupesi melkein ahdistamaan se koiramäärä, joka kiersi sitä yhtä ja samaa valaistua reittiä. Pimeyden keskellä saan kulkea laumani kanssa paljon rennommin, ei tarvitse sadan metrin välein niputtaa koiria ja väistää toisia koirakoita. Eikä aamulenkillä tarvitse silmät niskassa vahdata fillareillaan singahtelevia koululaisia.

Sijainnin ja ympäristön lisäksi myös itse talo on juuri oikea minulle: sopivan kokoinen ja hyvä pohjaratkaisu. Edellisten asukkaiden jäljiltä olevat koirankynsien jäljet parketeissa ja ovissa eivät haittaa, kyllä niitä on tässä vuoden mittaan tuotettu jo lisääkin. Sitä paitsi, täällä oli valmiiksi myös ylöspäin käännetyt ovenkahvat, koiraturvallinen hella sekä aita oleskelupihan ympärillä. Täydellistä!

Kaikkein upein yksityiskohta on kuitenkin tiiliseinä, joka erottaa asuintilan saunaosastosta. Miettiessäni kalusteiden järjestystä, tärkein kriteeri oli huolehtia, ettei tiiliseinää peitetä yhtään enempää kuin on ihan pakko. Se on yksinkertaisesti kaunis! Ja kun siihen lisää vielä takan olohuoneen nurkassa, niin taulut käyvät oikeastaan ihan tarpeettomiksi. Eikä niitä täällä olekaan läheskään niin paljoa kuin edellisessä kodissani.

Vielä kun mainitsen todella tilavan katetun terassin, jolla on mukava kesällä syödä tai kahvitella, tai istuskella ihailemassa sadetta ja salamointia (ja talvella vilvoitella saunomisen lomassa), niin tärkeimmät asiat joihin olen erityisen ihastunut alkavat olla siinä. Tai no, onhan vielä makuuhuoneen upean punainen päätyseinä ja kaksiväriset sivuseinät (mainittakoon, että olin ihan sattumalta ostanut asuntoesittelyä edeltävänä päivänä itselleni täsmälleen samaa punaista olevan sängynpeiton). Ja puusauna, joka tarjoaa pehmeän leppeät löylyt. Ja vaikka miten paljon muutakin…

Vuosi keski-iästäni on siis kulunut tyytyväisenä unelmieni kodissa. Täällä aion myös viettää vielä monta vuotta keski-iästäni, ja sen jälkeen lisää vuosia vanhuudestani. Tämä on paikka jossa sieluni lepää, ja jossa tunnen olevani onnellinen. Olenkin useasti sanonut, etten lähde täältä ennen kuin jälkikasvu kyörää vanhainkotiin. Ja siihen menee toivottavasti vielä kauan!