Männä viikolla oli sitten vasemman käden vuoro joutua puukotettavaksi. Vankalla oikean käden kokemuksella tiesin, että operaatio on helppo ja nopea, ja lähes kivutonkin – ellei puudutuspiikin pistämistä lasketa. Tällä kertaa ei siis ollut tarpeen jännittää ja murehtia, kun tiesin valmiiksi mitä oli odotettavissa.

Vaan kaikki ei mennytkään niin kuin Strömsössä. Hoitsu ei onnistunut saamaan kanyylia paikalleen suoneen, ensin suonta ei meinannut löytyä, ja sitten kun löytyi, neula meni suonen toisesta reunasta sisään ja toisesta ulos. Sama juttu niin kämmenselässä kuin ranteen sisäpuolellakin. Hoitsu pyysi odottamaan hetken, mutta leikkaava lääkäri päätti tökätä puudutuspiikin ja aloittaa leikkauksen ilman suoneen annettavaa kipulääkitystä.

Puudutuspiikki sattui, siihen olin varautunutkin. Mutta itse leikkauksen aikaiseen julmettuun kipuun en ollut. Kipu säteili sormiinkin, tuntui että niitä revitään irti. Ainoa lohtu oli, että tiesin kokemuksesta leikkauksen olevan nopeasti ohi. Ja siinä vaiheessa kun paikalle kutsuttu anestesialääkäri ehti leikkaussaliin (missä ei todellakaan mennyt kuin hetki), oltiinkin jo ompelemassa toiseksi viimeistä tikkiä, eikä kivunlievitykselle ollut enää tarvetta. Mutta sen pari minuuttia sattui kyllä niin hemmetisti, äkkiseltään ei tule mieleen toista yhtä kivuliasta tilannetta.

Jälkikäteen hoitsut kertoivat, ettei joka paikassa ranteen hermopinnettä leikattaessa anneta koskaan kipulääkettä suoneen. Esimerkiksi Keskussairaalassa leikataan kuulemma aina pelkällä paikallispuudutuksella. Sitä paitsi, jos hermo on ollut pahasti pinteessä, sen äkillinen vapautuminen voi tuntua viiltävänä kipuna. Lisäksi pahasti pinteessä oleva kohta ei välttämättä lainkaan ”ota vastaan” puudutusainetta. Toisin sanoen, on aivan mahdollista että leikkaus olisi ollut ihan yhtä kivulias myös siinä tapauksessa, että hoitsu olisi saanut kanyylin paikalleen ja minulle olisi annettu kipulääkettä myös suoneen.

Pääasia kuitenkin, että homma on nyt ohi. Ja onneksi vasta tämä jälkimmäinen leikkaus oli kivulias, nyt ei tarvitse enää pelätä seuraavaa… Nyt sitten vaan tehdään sormiharjoituksia ”jumppaohjelman” mukaan, ja odotetaan tikkien poistoa (ja ennen kaikkea siitä seuraavaa saunomislupaa) kuin kuuta nousevaa. Sairaslomaa sain taas neljä viikkoa, jospa se näin vasemman käden kanssa riittäisi, oikealle kädelle jouduin hakemaan pari viikkoa lisää.

Johan tässä ehtikin välissä olla kaksikätisenä kaikki kolmisen viikkoa… Läheskään kaikkia tämän kesän ”kahden käden hommia” en sinä aikana saanut tehdyksi, mutta tärkeimmät sentään. Nurmikko on leikattu edes kertaalleen (osaksi raivaussahalla, osaksi viikatteella – ruohonleikkuri on vielä ostamatta). Polttopuita sain hankituksi sen verran että pärjään taas muutaman kuukauden, siitä kiitos aina yhtä avuliaalle työkaverille (joka myös lupasi tuoda toisenkin kuorman vielä ennen lumien tuloa). Kävin ostamassa uuden pakastimen ja sain roudatuksi sen paikalleen, tosin vanhaa en ehtinyt saada pihalle vaan se somistaa nyt työhuoneen keskilattiaa… Ehdin myös hoitaa lupaamani varastontyhjennyksen vanhassa osoitteessani. Ja kävin ostamassa kunnon tikkaat, ja niiden avulla sain naputelluksi takaisin paikalleen etukuistin katon reunapellin, joka oli talvella tullut lumien mukana alas. Lisäksi kävin 2,5 viikkoa töissä, eli käytännössä kaikki ”kahden käden hommat” piti hoitaa viikonloppuina ja kesän ainoan lomaviikon aikana…

Nyt sitä sitten taas keikutaan yksikätisenä rosvona. Tällä kertaa se on helpompaa, kun käytössä on kuitenkin oikea käsi. Tosin sekään ei ole vielä ihan täysin kuntoutunut, jotkut voimaa ja/tai vääntöä vaativat toimenpiteet jäävät tätä nykyä kyllä kokonaan tekemättä. Mutta ihan riittävän hyvin tässä on pärjännyt. Jos ei koirien isoja vesikippoja pysty yhdellä kädellä nostelemaan, niin voi ne täyttää 1,5 litran vichypullonkin avulla.

Vaan näinköhän nykyajan hedelmäpelejä läpsivä nuoriso on koskaan edes tavannut ”aitoa oikeaa” yksikätistä rosvoa? Minun muistoissani ne liittyvät vahvasti lapsuuden/nuoruuden (joskus 14-vuotiaana) luokkaretkeen Helsinkiin, jolloin Linnanmäellä härveleissä kieputtelut jäivät minun osaltani minimiin siitä yksinkertaisesta syystä että olin työntänyt lähes kakki retkirahani yksikätisiin. Silloin totesin, että minun on parempi kiertää moiset vempaimet kaukaa, ja sitä periaatetta olen noudattanut edelleen. Parempi niin.