Jossain vaiheessa facebookissa ryöhähti valloilleen tapa tykätä erilaisista Se tunne kun sitä-ja-tätä –kohteista. Vähitellen ”ne tunteet” yleistyivät myös tilapäivityksissä. Kieltämättä ”Se tunne kun työnnät jalkasi kumisaappaaseen, jossa on ampiainen” kertoo varsin selkeäsanaisesti ko. henkilön päivästä.

Minä en ole juurikaan harrastanut Se tunne kun –tykkäämisiä tai –tilapäivityksiä. Eilen illalla siihen olisi kyllä ollut aihetta. Se tunne kun nukkumaan mennessäsi huomaat sänkysi olevan täynnä koiran oksennusta…

Siidalla oli siis huono olo, olisiko syönyt jotain sopimatonta (sientä) lenkillä, en tiedä. Mutta siinä missä Halti ja Tirri yökkivät ja kakovat oksentaessaan niin äänekkäästi että siihen herää sikeämmästäkin unesta, Siida oli oksentanut niin äänettömästi, että jossain vaiheessa vain huomasin että olohuoneen sohvan toinen pää lainehti kirkkaasta limaisesta oksennuksesta. Siivosin sen pois, mutta jonkun aikaa myöhemmin huomasin, että sinne oli oksennettu uudestaan. Joten siivosin senkin.

Tässä vaiheessa olin jo huomannut, että Siida oli levoton, piiskutti ja vaihtoi paikkaa aina vähän päästä, kun taas pojat nukkuivat sikeästi eväänsä räväyttämättä. Lisäksi Siida kävi juomassa tavallista useammin, ja huushollissa liikkuessani bongasin lattioilta yksittäisiä ysköksiä (liian pieniä, jotta niitä viitsisi kutsua oksennuksiksi), jotka pyyhkäisin talouspaperilla.

Vähän ennen nukkumaanmenoa satuin käymään makuuhuoneessa. Ja huomasin, että illan ensimmäinen oksennus – se jossa oli mukana koko edellinen ateria – oli yrkäisty sänkyyn. Lisäksi jalkopäässä oli lammikko jo tutuksi tullutta vetistä kirkasta limaa. Siivosin siis nekin. Ja jätin sängyn levälleen, jotta oksennusten kohdat hieman kuivahtaisivat.

Hieman myöhemmin rupesin vaihtamaan lakanoita päästäkseni nukkumaan. Vasta siinä vaiheessa huomasin, että sängyssä oli vetisiä oksennuksia enemmänkin. Päiväpeiton ja täkin poimuissa oli nyrkin kokoisia märkiä länttejä joka puolella. Siispä päiväpeitto pyykkiin. Ja lakanat pyykkiin. Lakanat riisuttuani huomasin, että myös täkki joutuu pyykkiin. Samoin tyyny. Lopulta petauspatjakin osoittautui niin märäksi, ettei sitäkään voinut jättää paikalleen, vaan vein sen pesuhuoneeseen kuivumaan (onneksi siellä on lattialämpö).

Vuosi sitten äidin asuntoa tyhjentäessäni rohmusin itselleni varavuodevaatteita ihan vain siitä ilosta, että minulla oli vihdoin iso vaatehuone ja siten riittävästi säilytystilaa. Vuoden mittaan olen muutaman kerran mielessäni kyseenalaistanut tuon rohmuamisen mielekkyyttä, mutta nyt sen hyöty tuli esiin: vaatehuoneesta löytyi kaikki tarvittavat vaihtovuodevaatteet petarista lähtien.

Kun sitten vihdoin pääsin nukkumaan puhtaisiin vuodevaatteisiin, hyppäsi Siida kerälle jalkopäähän. Unta odotellessani kuuntelin, miten se lupsutteli suuhunsa nousseita oksennuksen rippeitä. Yritin olla tarkkana, että tällä kertaa huomaisin heti, jos oksennusta tulisi ulos asti niin että voisin siivota sen välittömästi ennen kuin kosteus ehtisi imeytyä liiaksi. Samalla kävin mielessäni läpi lääkekaapin sisältöä. Olisikohan Canikurista apua, löytyykö sitä lääkekaapista? Pitäisiköhän tarjota tilkka piimää hiilitableteilla höystettynä? Miten voisin helpottaa toisen oloa, tuntui niin pahalta vain seurata vierestä?

Se tunne, kun tajuat, ettei oikeastaan ole mitään väliä vaikka joutuisit nukkumaan märässä sängyssä oksennusten keskellä, tai vaikka paljaalla lattialla, kunhan vain tuon pienen karvaisen kerän olo olisi edes hieman parempi. Se tunne on pakahduttava, ja sillä on myös nimi. Luullakseni se on rakkaus…