Sanonnan mukaan suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Tämä vanhan kansan viisaus on yleistettävissä muihinkin ammattikuntiin, ja alenevan lisäksi myös ylenevään sukupolveen. Kampaajan äidin hiukset ovat kuin petolinnun perse…

Koira-asioissa olen kaukana ammattilaisesta, mutta kohtalaisen innokas harrastaja kuitenkin. Olen käynyt kursseja, istunut luennoilla, lukenut kirjallisuutta. Ja vetänyt aina vuorollani pienen yhdistyksemme peruskoulutuksia. Suhteellisen usein joku ystäväni, työkaverini, tai aivan ventovieras kysyy neuvoa pienempään tai isompaan ongelmaan. (Kaupan kassajonossa: ”Hei, sullahan on niitä koiria! Osaisitko sanoa, mitä kannattaisi tehdä, kun…”) Parhaani mukaan yritän auttaa ja neuvoa, vaikka aina välillä ohjeet ovat ihan vain mutu-asteella – toki silloin myös sanon, että tämä nyt on ihan vain arvaus, mutta jospa… Ja aika usein myös annan vinkkejä eri alojen ammattilaisista, joihin voisi olla yhteydessä: tilanteesta riippuen esim. ongelmakoirakouluttajaan, päivystävään eläinlääkäriin, löytöeläintarhaan…

Mutta tälläkin suutarilla on lapset, ja tässä yhteydessä tarkoitan nimenomaan niitä karvaisempia nelijalkaisia tapauksia. Jotka ovat monessa suhteessa kuin pellossa kasvaneita (välillä ihan konkreettisestikin, ottaen huomioon miten hyvin viihdymme läheisellä myyräpellolla). Jotkut peruskäytöstavat ovat kyllä hallussa, mutta toiset taas vähintäänkin hakusessaan. Puhumattakaan pidemmälle menevästä (tottelevaisuus)koulutuksesta. Aika ja motivaatio eivät oikein tahdo riittää. Agility ja jäljestys ovat paljon hauskempaa puuhaa, niihin tulee satsattua enemmän – tosin nekin ovat pikemminkin iloista puuhastelua kuin tavoitteellista harrastamista…

Halti sai aikoinaan olla vähän aikaa ainoana koirana, ja sen huomaa: sen kouluttamiseen on aika riittänyt paremmin. Tosin se oli aikoinaan myös vähän pakon sanelema juttu, että yhteiselo Haltin kanssa ylipäätään sujuisi. Siihen aikaan puhuttiin ”dominanssiongelmasta”, ja ohjeena oli koiran ”selättäminen”. Kyllähän minä yritin. Vaan kun vastakkain oli kaksi jäärää, oli tuloksena tahtojen taisto ja pattitilanne. Halti esimerkiksi varasteli tavaroita, ja luimisteli tyyliin ”yritäpäs vain ottaa…”. Kun silloisten trendien mukainen pakottaminen ei onnistunut, siirryin lahjontaan: jos käskystä luopuu tavarasta, saa palkan. Samaan aikaan rupesin muutenkin kouluttelemaan Haltia enemmän, ja pikku hiljaa alkoi tulla myös tulosta. Ahneena koirana Halti oppi, että tuota akkaahan kannattaa kuunnella ja jopa totella, se kun jakelee herkkuja siitä hyvästä. Vähitellen vastakkainasettelu ja tahtojen taisto kääntyivät yhteistyöksi ja yhdessä tekemiseksi. Tosin edelleenkään en mene ottamaan kiellettyä tavaraa Haltilta suusta väkisin, vaan käsken sen irrottamaan.

Siinä missä Halti machoili, oli Siida puolestaan nuorena pehmeä ja epävarma. Hyvin herkästi se pyrki väistämään vaikeiksi kokemiaan tilanteita ja pakeni sängyn alle, jos esim. riita äityi liian kovaääniseksi (ei mitenkään tavatonta perheessä jossa oli väsynyt äiti ja murrosikäisiä lapsia…). Siidaa piti käsitellä alussa melkein silkkihansikkain ja ehdottomasti ääntä korottamatta, mutta niinpä vain vähitellen erilaisia juttuja harjoittelemalla itseluottamus kehittyi ja jaloissa pyörivästä ja puskiin lymyävästä neidistä kasvoi (liiankin) itsenäinen jäniskoira ja määrätietoinen jäljestäjä. Olin pitkään sitä mieltä, että Siida on liian herkkis luonnetestiin, ja kun lopulta kuitenkin vein sen testattavaksi, pyysin tuomareita pitämään keskeytyskynnystä hyvin alhaalla ettei Siidalle jäisi mitään traumoja. Pisteitä tuli +60, mutta olin NIIN ylpeä siitä, että Siida kesti testin loppuun asti ja vieläpä palautui todella nopeasti (itse asiassa paljon nopeammin kuin Halti omasta luonnetestistään). Tuomareiden mukaan keskeytystä ei ollut missään vaiheessa tarvinnut edes harkita.

Ja sitten on Tirri, tuo lapsekas, elämäniloa pursuava otus joka on taas aivan erilainen tapaus. Tirri ei machoile eikä jämyile. Se ei ole vielä koskaan yrittänyt ärmyillä yhdellekään ihmiselle, eikä kovin monelle koirallekaan – Haltille tai Siidalle ei ikinä. Toisaalta se ei ole myöskään yhtä pehmeä kuin Siida. Tirriin sopii erinomaisesti sanonta ”jätkät senkun porskuttaa”. Sen Tirri tekee, touhottaa ja porskuttaa. Toimii ensin, ja ajattelee vasta sitten (jos silloinkaan). Tietää hyvin, ettei minua kannata hoputtaa haukkumalla, mutta kun se haukku vain pursuaa ulos ihan huomaamatta (”Oops, I did it again!”). Keskittymiskyky on lähellä nollaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Raivostuttava otus, joka saa hyvälle tuulelle ja jota ei voi olla rakastamatta. Myös silloin, kun se on syönyt sukistasi terät ja paidoistasi kaulukset. Haltin ja Siidan kanssa osasin suunnilleen ennakoida, miten ne käyttäytyisivät luonnetestin eri osoissa. Tirrin osalta minulla ei ole hajuakaan, ei pienintäkään arvausta. Sen näkee vain kokeilemalla.

Tässä pari päivää sitten keskustelin ystäväni kanssa aiheesta ”täydellinen koira+omistaja –pari”. Totesimme, että jokainen tekee virheitä eikä kukaan ole täydellinen, ei kummassakaan päässä hihnaa. Mutta jos omistajalla on vahva fiilis, että tuo koira tuossa vieressäni on minulle Juuri Se Oikea, ja jos koirakin tuntuu olevan onnellinen Juuri Tämän Ihmisen koirana, niin eikö silloin ole kyseessä Perfect Match?

Minulla on kolme hyvin erilaista koiraa (vaikka ovatkin samaa rotua, kaksi vieläpä lähisukulaisia), silti tunnen, että jokainen niistä on minulle omalla tavallaan Juuri Se Oikea Koira. Kaikkine vikoineen, ongelmineen ja omituisuuksineen. Voin vain toivoa, että myös minä olen koirilleni Juuri Se Oikea Emäntä. Tai edes tarpeeksi hyvä…

Juuri se oikea alla tähtien.
Se yksi ja ainoa, ainutkertainen.