Kuopuksella on tänään kaverinsa kissanpentu hoidossa. Vasta muutaman viikon ikäinen pieni suloinen rääpäle, joka tarvitsee pulloruokintaa kolmen tunnin välein. Sellaista ei voi jättää yksin kotiin, joten Kuopus lupasi toimia vuorokauden varaäitinä.

Kun kuulin asiasta, oli ensimmäinen ajatukseni, että on silkkaa eläinrääkkäystä erottaa niin pieni kissanpentu emostaan. Totuus oli kuitenkin toisenlainen: pikkukisut olivat löytyneet portaiden alta huonokuntoisina, yksi oli jo ehtinyt kuollakin. Emolle oli tapahtunut jotain ikävää, minkä takia se ei ollut palannut pentujensa luo. Eläinlääkäri oli tarkastanut pennut ja todennut ne elinkelpoisiksi sekä antanut tarkat ruokinta- ja hoito-ohjeet. Eläinrääkkäyksen sijaan kyseessä olikin siis pelastusoperaatio – ja sangen rankka sellainen, ei ole ihan pikku juttu päivästä (ja varsinkin yöstä) toiseen huolehtia kolmen tunnin välein pikkuisen ruokkimisesta ja pissityksestä.

Sain tällä tavoin konkreettisen muistutuksen siitä, miten helppoa onkaan tuomita joku asia eläinrääkkäykseksi pelkkien tunteiden perusteella, ilman että on selvillä tilanteen takana olevista tosiasioista. Näin sosiaalisen median kulta-aikana kynnys julkiseen teilaamiseen on matala, ja johtaa pahimmillaan lynkkausmielialan lietsomiseen – pelkästään tunteiden pohjalta.

Sain aikoinaan joululahjaksi eläinsuojeluvalvoja Anja Eerikäisen elämänkerran. Kirjan lukemisesta on jo vuosia enkä muista siitä juurikaan yksityiskohtia, mutta yksi keskeinen sanoma oli, että ”paatuneita” eläinrääkkääjiä on kuitenkin hyvin harvassa. Valtaosalla eläinten omistajista on halu hoitaa eläimensä hyvin, mutta aina ei kyky ja/tai ymmärrys riitä. Useimmiten eläinsuojeluvalvojan käynti ja ohjeistus riittävät parantamaan tilanteen. Toisinaan taas hyvän ja tunnollisen eläimenomistajan elämänhallinta on syystä tai toisesta suistunut raiteiltaan ja päädytään eläinten huostaanottoon. Jos voimat eivät riitä edes itsestään huolehtimiseen, voi eläin jäädä heitteille, vaikka halu hyvään eläimenpitoon olisi edelleen tallessa.

Sitten ovat vielä (eläin)maailman pelastajatyypit, jotka haluavat antaa kodin jokaiselle löytökissalle ja kaltoin kohdellulle koiralle. Vaikka tarkoitus on hyvä, voidaan lopulta päätyä ojasta allikkoon: eläimiä on niin paljon, ettei niistä enää pysty kunnolla huolehtimaan.

En missään nimessä halua puolustella eläinten kaltoin kohtelua, haluan vain muistuttaa, että asioilla on useimmiten myös toinen puoli. Kannatan eläinsuojelulain tiukentamista ja rangaistusten koventamista. Minusta törkeän eläinsuojelurikoksen lisääminen lakiin on ollut hyvä asia, samoin järjestelmän perustaminen eläintenpitokiellon saaneiden henkilöiden rekisteröimiseksi. Vielä kun seuranta saataisiin toimimaan niin, ettei kieltoa pystyisi omistajakikkailuilla yms. keinoilla kiertämään nykyiseen tapaan.

Meidän tavallisten eläimiä rakastavien ihmisten on myös syytä ottaa järki käteen. Eläinsuojelurikos tarkoittaa eläinsuojelulain rikkomista, ei mitä tahansa tekoa joka minusta nyt vain tuntuu pahalta. Vaikka itse haluan pitää koiramäärän sellaisena, että pystyn pitämään koko lauman pyörimässä jaloissani, ei suurempi koiramäärä ja erilliset kenneltilat automaattisesti tarkoita eläinrääkkäystä ja pentutehtailua. Ratkaisevaa on, että eläintä ei unohdeta, että se saa päivittäin tarvitsemansa huolenpidon ja huomion, ja että sen olosuhteet ovat eläinlajin, rodun ja yksilön tarpeiden mukaiset.

Mutta jos on kyse todellisesta laiminlyönnistä, on meidän jokaisen velvollisuus ilmoittaa asiasta viranomaisille. Ja antaa viranomaisten hoitaa tilanne lakia noudattaen, sen sijaan että ottaisimme oikeuden omaan käteen – tai aloittaisimme julkisen parjauskampanjan.