Löysin viime yönä käärmeen olohuoneestani. Enkä edes mitään arkista kyytä, vaan ihka aidon kalkkarokäärmeen. Siinä se makoili kerällä sohvan ja pianon välissä, pää ja kalistin-helistin valppaasti pystyssä. Suljin olohuoneen oven tiukasti, etteivät koirat erehtyisi menemään härkkimään käärmettä sillä aikaa kun odottelin palokunnan saapumista hätiin. Kunnes tajusin, että eihän minulla ole ovea olohuoneessani!

Näen paljon unia, ja useimmiten ne ovat tällaisia positiivisella tavalla surrealistisia. Sinänsä arkisia tapahtumia, jotka paljastuvat uneksi jonkun absurdin yksityiskohdan ansiosta. Varsinkin aamun torkuttelujen lomassa näen toinen toistaan hullumpia unia, jotka valitettavasti vaipuvat unholaan kohta heräämisen jälkeen.

Monet uneni ovat niin todentuntuisia, etten jälkikäteen pysty aina sanomaan, onko joku asia tapahtunut oikeasti vai jonkun unen lomassa. Siis silloin, kun asiaan ei liity mitään hullua käännettä tai ”mahdotonta” henkilöä, jolloin uni paljastuu uneksi.

Elämäni vaikeina kausina näin paljon painajaisia, välillä niin ahdistavia etten pystynyt enää nukkumaan ennen kuin pitkän ajan kuluttua. Nykyään painajaiset ovat onneksi harvinaisia, en edes muista milloin viimeksi olisin sellaisen nähnyt. En myöskään kovin usein nolaa itseäni kovin pahasti (unissa siis – oikeassa elämässä onkin sitten vähän eri juttu). Joskus aikaisemmin saatoin seikkailla unissani puolialastomana julkisilla paikoilla tai istua vessanpöntöllä keskellä toria, en enää. Ilmeisesti elän siis suhteellisen seesteistä kautta tätä nykyä.

En ole koskaan tupakoinut, saldoni on alle 10 savuketta koko tähänastisen elämäni aikana. Silti unissani tupakoin yllättävän usein, välillä ihan ketjussa. Ja nautin suunnattomasti tupakoinnistani, ei puhettakaan että yskisin ja köhisin ja tukehtuisin, kuten todellisuudessa kävisi jos erehtyisin kokeilemaan tupakointia. Nyt kaikki kotipsykologit pääsevätkin kehittelemään teorioitaan salatuista perversioistani, joihin unissa tupakointi viittaa! Mutta muistattehan sisällyttää samaan teoriaan selityksen myös sille, miksi en nykyään enää lentele ja liitele – mikä on sinänsä harmi, lentounet olivat yleensä varsin mukavia.

Unissani vilisee usein suuret määrät ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Monesti keskeisessä roolissa on joku lapsuudenystäväni tai entinen työkaverini, jota en ole tavannut (tai edes ajatellut) vuosiin – mistä ihmeestä he osaavat putkahdella uniini?

Viime aikoina olen todella usein saanut unissani olla isäni ja/tai äitini (tai aiemman koirani) seurassa. Tällaiset unet ovat jotenkin lohduttavia: vaikka oikeassa elämässä edesmenneet vanhempani ovat saavuttamattomissa, voin edes unissani olla edelleen heidän luonaan. Näistä unista jää lämmin fiilis, siitäkin huolimatta että usein herättyäni ja tajuttuani kaiken olleen vain unta saatan tirauttaa itkut – ikävä on tuolloin niin käsinkosketeltavan musertava.

Aamu-unisena aikaiset herätykset ovat minulle vaikeita, varsinkin pimeinä talviaamuina. Miten masentavaa onkaan, kun pitkän torkuttelun jälkeen vihdoin saa väännetyksi itsensä sängystä, käy vessassa ja hoitaa aamurutiinit tutun kaavan mukaan. Ja siinä vaiheessa, kun vihdoin istuu keittiön pöydän ääressä kahvikupin ääressä – herää, huomaa nähneensä vain unta, ja joutuvansa aloittamaan kaiken torkuttelun ja sängystä ylös kampeamisen taas alusta. Raivostuttavaa!

Minulle noin käy kohtalaisen usein. Kotipsykologit, kertokaapa mitä se merkitsee!