Äiti jo opetti, että on epäkohteliasta tuijottaa. Ei varsinkaan silloin, jos tuijotuksen kohteessa on jotain tuijottamisen arvoista. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin en muista varmasti, oliko se juuri äiti joka näin opetti, mutta eikös tällaiset opetukset kuulu äitien tehtäviin. Joka tapauksessa jotain kautta opin jo pienenä, että on epäkohteliasta katsoa toista ihmistä liian pitkään. Paitsi keskustelukumppania, silloin on ihan kohteliasta katsoa silmiin…

Koirakirjoissa taas opetetaan, että koiraa ei pidä tuijottaa silmiin. Koira kokee sen painostavana, jopa uhkaavana. Joku koira voi jopa provosoitua hyökkäämään, jos sitä tuijottaa liian tiiviisti, joku toinen taas pelkää ja perääntyy. Tämä sama pätee myös koirien keskinäisessä tuijottelussa. Itse olen ottanut tavaksi katkaista koirien keskinäinen tuijottelu astumalla oman koiran eteen ja katkaisemalla näin suoran tuijotteluyhteyden.

Näin siis keskenään vieraiden koirien ollessa kyseessä. Oman lauman keskuudessa en ole puuttunut tuijotteluun, se on yksi tapa kommunikoida ja osoittaa lauman arvojärjestystä. Kun Halti tuijottaa, Siida ja Tirri väistävät. Piste.  Siinä ei juuri murahduksia tarvita, saati mitään voimakkaampia ärähdyksiä. Arvojärjestys on niin selvä, etten ole kertaakaan joutunut puuttumaan koirien keskinäiseen kärhämöintiin vaikka laumassa on kaksi urosta.

Viime yönä sain taas kerran seurata katseen voimaa. (Juu, eihän sitä aamuviideltä ole muutakaan tekemistä, nukkuminen on ihan yliarvostettu juttu…) Ostin aikoinaan Tirrille oman makuupaikan, jonka kuitenkin Halti varsin nopeasti omi itselleen – millä ei sinänsä ollut mitään väliä, koska näin Tirrille vapautui Haltin vanha peti. Päiväsaikaan tällä pedillä voi nukkua kuka tahansa, ja useimmiten siinä makoileekin Tirri. Mutta öisin se on Haltin paikka.

Viime yönä Siidan piti päästä ulos, ja samalla oven avauksella sinne meni myös Halti. Haltin ollessa ulkona Tirri päätti asettua nukkumaan Haltin petiin. Mitäpä teki Halti palatessaan sisälle ja huomatessaan petinsä vallatuksi? Se ei suuttunut, ei rähissyt, ei ajanut Tirriä pois. Sen sijaan se asettui makaamaan metrin päähän pedistä kuono Tirriin päin ja tuijotti. Asettui muka nukkumaan, mutta katseli Tirriä kulmiensa alta. Eikä mennyt kauaakaan, kun Tirrin olo alkoi olla siinä määrin epämiellyttävä, että se vaihtoi paikkaa ja Halti pääsi omalle pedilleen.

Myös Siida ja Tirri tuijottelevat keskenään. Minulla on kapea sänky, eikä jalkopäässä mahdu nukkumaan kuin yksi koira kerrallaan. Käytännössä siis Siida tai Tirri, koska Halti nukkuu omassa pedissään (mielenkiintoista kyllä, jos päivällä asetun sänkyyn pitkäkseni esim. lukemaan, asettuu jalkopäähän useimmiten Halti). Jos Siidan mielestä Tirri on saanut jo nukkua tarpeeksi kauan jaloissani, se tulee sängyn viereen ja tuijottaa, kunnes Tirri ymmärtää hypätä alas ja antaa tilaa äidilleen. Mutta Siidan ja Tirrin keskinäinen suhde on sen verran tasa-arvoisempi, että sama toimii myös toisin päin: Tirri saattaa tuijottamalla saada Siidan hyppäämään pois ja vapauttamaan jalkopään nukkumapaikan. Sen sijaan kumpikaan niistä ei koskaan missään tilanteessa tuijottele Haltia.

Myös minun ja koirien väliseen kommunikointiin kuuluu tuijottelu. Ei ole mitenkään tavatonta, että herään yöllä koiran tiiviiseen katseeseen. Ja ellen herää, saattaa katsetta tehostaa pieni piiskutus. Jos tuijottelija on pääni vieressä (yleensä aamulla, jos nukun ”liian” pitkään), se haluaa huomiota. Pienen rapsuttelutuokion jälkeen tuijottelija palaa takaisin nukkumaan tyytyväisenä urahtaen.

Jalkopäässä tuijottelija taas haluaa hypätä jalkoihini nukkumaan, ja pyytää siihen lupaa. Kun siirrän hieman jalkojani on lupa myönnetty, ja taas kuuluu tyytyväinen urahdus koiran käpertyessä jalkoihini. Jos sen sijaan tuijottelija on makuuhuoneen ovella tai peräti eteisessä, on hätä yllättänyt kesken unien ja minun on noustava päästämään hätää kärsivä pihalle.

Joissakin tilanteissa minäkin käytän tuijottelua. Erityisesti silloin, jos joku koirista (useimmiten Tirri) yrittää komentaa minua haukkumalla. Karjumiskilpailun sijasta usein tehokkaampi keino on tuijotus, joka saa koiran tuntemaan olonsa hieman epämiellyttäväksi ja vaikenemaan. Liian "kiihkeissä” tilanteissa tämä ei toimi, mutta rauhallisessa arjessa kyllä.

Useamman koiran omistamisessa suurin rikkaus on minusta se, että pääsee aitiopaikalta seuraamaan koirien laumadynamiikkaa ja keskinäistä viestintää. Koirat ovat ”enemmän koiria” kun niitä on useampia. Lisäksi porokoira on ”peruskoirana” suhteellisen selkeä viestinnässään: pystyt korvat, ”normaali” häntä ja kuono (eli ei esim. sikkara saparo tai lyttykuono) ja maltillisen pituinen karva mahdollistavat eleet ja ilmeet, jotka ihminenkin pystyy huomaamaan.  Yhden koiran omistajana en välttämättä olisi edes huomannut, millainen on katseen voima koirien maailmassa.