Jokainen on varmasti huomannut tänä(kin) talvena, että kylmää on piisannut. Viimeisen kahden viikon aikana Halti-vanhus on tasan kerran lähtenyt mukaan lenkille, muuten se on vain piipahtanut omassa pihassa tarpeillaan. Jopa veteraani-ikää lähestyvä Siida (8 v maaliskuun lopulla) on lyhentänyt lenkkejään, ja suhteellisen nopeasti haluaa kääntyä takaisin kotia kohti – ei se vielä viime talvena. Tai olisikohan pahimpaan pakkaskauteen ajoittuneella massiivisella karvanlähdöllä osuutta asiaan...

Ainoastaan Tirri haluaisi edelleen tehdä pitkiä lenkkejä kovimmillakin pakkasilla. Arkisin aikani ei yksinkertaisesti riitä erillisiin lenkkeihin Tirrin kanssa, joten olen yrittänyt viikonloppuisin kehittää jotain extra-aktiviteettia tuolle Duracell-pupulle. Muuten Siida on helilsemässä, kun Tirri purkaa ylijäämäenergiaansa äidin kiusaamiseen.

Viime viikonloppu kului kehätoimitsijana Keuruulla, eikä koirien lenkit olleet arkipäiviä kummoisempia. Eikä Tirri saanut mitään erityiskohtelua, minkä huomasi jo viikonlopun aikana hillittöminä riekkuhepuleina ja Siidan höykkyyttämisinä. Välillä Siida oli ihan yhtä lailla leikkiriekussa mukana, mutta välillä sillä meinasi pinna palaa. Vaan minkäs teet, juniorilla oli energiaa vaikka muille jakaa, ja sen huomasi.

Jostain syystä olen tänä talvena ollut iltaisin aivan erityisen väsynyt, ja mennyt nukkumaan arkisin yleensä jo heti yhdeksältä – ja usein viikonloppuisinkin. Ennen nukkumaanmenoa olen yrittänyt saada koirat käymään vielä pihalla iltapissillä, mutta tuohon aikaan niillä ei yleensä vielä ole tarvetta. Mistä tietysti seuraa, että joskus puolen yön jälkeen se tarve sitten iskee…

Tässä talven mittaan useimpina öinä (kun olen mennyt ”liian aikaisin" nukkumaan) Siida on pikkutunneilla pyytänyt päästä pihalle. Joinakin öinä hätä on yllättänyt myös Haltin – tosin harvemmin samaan aikaan Siidan kanssa, mikä on merkinnyt vielä toistakin herätystä kesken parhaiden unien. Tirri sen sijaan on nykyään niin kestorakkoinen (vrt. viime talven postaus kusiaisongelmasta…), että jää yleensä nukkumaan välittämättä toisten ulkoiluista.

Tässä pari yötä sitten Siida jälleen kerran pyysi ulos, tällä kertaa vähän yhden jälkeen. Hetkeä myöhemmin, ennen kuin Siida oli pyytänyt takaisin sisälle, oli Haltilla tarvetta päästä ulos. Tässä vaiheessa ulos singahti yllättäen myös Tirri. Kului taas vähän aikaa (ehdin juuri ja juuri torkahtaa), kun Siida pyysi takaisin sisälle. Päästin, ja palasin taas sängyn lämpöön torkkumaan.

Jossain vaiheessa havahduin siihen tietoon, että Halti ja Tirri ovat edelleen pihalla. Nousin ylös, ja täyden kuun valossa näin ikkunasta, miten kumpikin mässytti pihalla ”jotain”. Menin takaovelle huutelemaan, ja hetken kuluttua Halti tulikin sisälle. Tirri sen sijaan vähät välitti huhuiluistani, vaikka yleensä se on kaikkein nopein tulemaan kutsusta sisälle.

Vähän aikaa siinä huhuilin, ilman mitään vaikutusta. Joten eihän siinä muu auttanut kuin laittaa kumisaappaat jalkaan ja mennä hakemaan niskoitteleva koira sisälle. Vaan kuinkas sitten kävikään… (olen tainnut lainata Tove Janssonia aikaisemminkin…)

Tottelemisen sijasta ylienerginen Tirri päättikin laittaa pystyyn oikein kunnon lälläslää-hulabaloon. Sillä ei ollut mitään aikomusta tulla sisälle nukkumaan, paljon hauskempaa oli sinkoilla ja juoksennella pitkin pihaa minua karkuun. Minä sitten yöpuvussa ja kumisaappaissa juoksentelin 20 asteen pakkasessa ja yritin paimentaa hepuloivaa koiraa kuistille ja sitä tietä sisälle. Tirrillä oli hauskaa, minulla ei.

Lopulta Tirri suvaitsi tulla sisälle, ja minä pääsin takaisin nukkumaan. Kyllä tuntuikin ihanalta päästä takaisin lämpimän peiton alle, ja polvitaipeeseen käpertynyt koira vain paransi lämmön tunnetta.  Tässä vaiheessa asiaan alkoi pikku hiljaa suhtautua huumorilla, vaikka ulkona pakkasessa ei kyllä naurattanut yhtään.

Mutta jälleen kerran kävi mielessä, että onneksi kukaan ei ollut näkemässä…