Olen pienestä pitäen ollut kiinnostunut Afrikan eläimistä. Kuusivuotiaana kirjastokortin saatuani luin tietysti asiaankuuluvat lasten- ja sittemmin nuortenkirjat, mutta myös kaikki löytämäni koirakirjat. Ja siinä vaiheessa kun osasin koirakirjat suunnilleen ulkoa, rupesin katsastelemaan mitä muita kirjoja kirjaston eläintiede-hyllystä löytyy. Ja löysin Afrikan eläimet.

Serengeti ei saa kuolla, Viisisataa elefanttia, Joy Adamsonin Elsa-leijona (Vapaana syntynyt + jatko-osat) ja Pippa-gepardi (Pippa, savannien kaunotar). Nämä ja monet muut Afrikan luontoa käsittelevät kirjat tekivät minuun vaikutuksen, joka ei vieläkään ole lakannut. Vuosien ajan unelma-ammattini oli eläinten käyttäytymisen tutkija Afrikan savanneilla. Tai hieman realistisempi Korkeasaaren eläintenhoitaja, kiitos Sesse ja Ilkka Koiviston kirjojen… Mutta kuunneltuani biologi-enoni juttuja biologian opiskelusta eläinten leikkelyineen, tulin siihen tulokseen ettei minusta olisi opiskelemaan biologiaa. Vasta aikuisena olen miettinyt, kuinka paljon jutuissa mahtoi olla puhdasta faktaa ja kuinka paljon väritettyjä tarinoita. Valitettavasti en voi sitä enoltani enää kysyä…

Afrikan eläimistöä ja safarimatkailua käsittelevistä kirjoista opin myös termin ”the big 5” – viisi suurta, joiden bongaaminen on jokaisen (?) Afrikan luonnonpuistoissa vierailevan unelma. Nämä eläimet ovat leijona, leopardi, afrikannorsu, sarvikuono ja puhveli – ei siis mitenkään itsestään selvä viisikko löydettäväksi. Haaveissani kuitenkin on päästä joskus edes yrittämään, vaikka olisin onnellinen jos pääsisin näkemään edes Ngorongoron seeprat livenä. Myös hyeenakoirat (nykyiseltä nimeltään savannikoira) ovat jostain syystä aina kiehtoneet minua vähemmän mairittelevasta maineestaan huolimatta. Ehkäpä sitten joskus eläkkeellä rahavarat riittävät tuon unelman toteuttamiseen, toivottavasti siinä vaiheessa terveyskin vielä riittää vaikka olenkin jo nyt joutunut luopumaan ajatuksesta Kilimanjarolle kiipeämisestä.

Toisaalta tunnen läheisiksi myös päivän muotitermit downsizing ja kotoilu. Elämän pienistä iloista tulee nauttia, ja kotona on kivaa – minulle oikein hyvin sopivat näkökannat. Niinpä olen tänä talvena (tai oikeastaan vasta nyt keväämmällä) kehittänyt isosta vitosesta pienemmän ja kotoisemman käsitteen ”the small 5”. Ja myös onnistunut bongaamaan tuon pikkuvitosen ihan vain kotona työhuoneeni ikkunasta katselemalla, ja kertaalleen peräti kaikki viisi yhtä aikaa.

Mitä sitten kuuluu tuohon kotoiseen pikkuvitoseen? Lintulaudan lempparini, eli viisi eri tiaista. Ovathan punatulkut, vihervarpuset, käpytikat ja muut mukavia lintulaudalla ja talipalloilla ruokailijoita, mutta jotenkin tiaisissa on vielä sitä jotain. Niiden eloisuus, pirteys ja yksinkertaisesti söpöys sulattaa jäyhemmänkin sydämen, saati sitten minunkaltaiseni eläinrakkaan hölmön.

Luin ihan äskettäin Ilkka Koiviston kirjan Elämänmittainen luontoretki. Siinä arkisten (ja silti aina yhtä kiinnostavien) luontohavaintojen ohessa oli paljon uutta nippelitietoa, jota aina yhtä tiedonjanoinen luonnontutkijasieluni oikein ahmi. Opin kirjasta mm. sen, että talitiaisen iän voi suunnilleen arvioida rinnan ”vetoketjun” leveydestä. Tai että sinitiaisista voi koiraan ja naaraan erottaa toisistaan koiraan hieman kirkkaamman värityksen perusteella.

Samasta kirjasta opin paljon uutta töyhtötiaisen pesinnästä sekä hömötiaisen elintavoista. Ja last but not least: spekulointeja siitä, miksi pyrstötiaisen pyrstö on niin kohtuuttoman pitkä. Ja niin paljon muutakin, osin tietoa, osin valistuneita arvauksia. Mutta kirjan luettuani aloin vielä ihan uudella innolla seurata tuota pikkuvitostani pihan ruokintapaikalla, ja saatan pitkiä aikoja vain tuijotella ikkunasta ja seurata vaikkapa kolmen pyrstötiaisen keikkumista samassa talipallossa.

Ei aina tarvitse matkustaa Afrikkaan asti…