Äitienpäivänä Siskon kanssa vähän raivattiin Puolen Hehtaarin Metsää. Tai siis Sisko teki varsinaisen työn ja heilui moottorisahan kanssa, minä sitten toimin joo-joona ja roudasin rankoja tien varteen ja kasasin oksia läjiin. Ja Metsästäkin raivattiin vain yhtä nurkkaa, sitä kaikkein ruminta jossa retkotti puolikuolleita lumen halkomia raitoja ja muuta rääseikköä. Ja joka kuitenkin oli juuri se nurkka, joka ensimmäisenä tulee vastaan kun postilaatikoilta kurvaa meille päin.

Ei meillä ollut tarkoituskaan raivata koko Metsää, vaan vain aloitella monivuotista urakkaa. Kaataa ja pätkiä ensimmäinen erä, jonka minä sitten pikku hiljaa halkoisin kuormalavojen päälle kuivumaan kesän ajaksi. Syksyllä sitten klapit varastoon, ja ensi keväänä jatketaan taas muutaman puun verran.

Työsuunnitelma oli siis selvä, ja sen mukaan toimittiin. Minulle jäi sitten puhdetyöksi se halkomisen vaiva. Joka sinänsä on ihan mukavaa hyötyliikuntaa. Vaan kun urakkaan tuli mukaan myös läjä pöllejä, joihin minun voimani ja pienen kirveeni iskuteho eivät riittäneet. Tässä vaiheessa sitten siirryttiinkin välineurheilun puolelle.

Siskolta sain lainaksi Fiskarsin paria astetta järeämmän kirveen. Sen kanssa pääsi vähän eteenpäin, vaan aika pian jouduin toteamaan, etteivät meikäläisen voimat kuitenkaan riitä. Minä kun saan kirveen käteeni, niin isken kuin salama: ei koskaan kahta kertaa samaan kohtaan. Joten jouduin lyömään kirveen pölliin sen verran lujaa, että se jämähti kerralla kiinni ja jatkossa sitten heiluttelin kirves+pölli-yhdistelmää. Tässä vaiheessa alkoi voimat loppua ja ranteet kiukutella.

Kun vuosia sitten edellisen kerran jouduin/pääsin tappelemaan järeämpien pöllien kanssa, sain silloiselta naapurilta lainaan kiilan ja lekan, joitten kanssa homma hoitui paremmin. Suunnittelin jo soittavani ex-naapurille, kun yllättäen löysinkin ko. kiilan omasta varastostani – eli kiila olikin omani, vain leka oli lainassa naapurilta.

Keksin kysäistä lekan mahdollisuutta Työkaverilta, jolta juuri passeli työkalu löytyikin saman tien lainaan. Joten töiden jälkeen ruokin ja lenkitin koirat, ja siirryin pöllipinolle lekan ja kiilan kanssa. Vaan kiilapa osoittautuikin turhan kapeaksi näille pölleille: hakkasin lekalla kiilan pölliin, ja sitten minulla oli pölli ja sen keskellä upotettuna kiila. Fine. (Not.) Sain kuitenkin kiilan irti, kun käytin Siskon kirvestä apukiilana, ja naputtelin sen sivusta samaan pölliin. Samalla systeemillä pilkoin pari muutakin pölliä, mutta hidastahan se oli.

Seuraavana päivänä kerroin Työkaverille tilanteesta, ja hän lupasi tuoda minulle vähän järeämmän kiilan lainaan. Ja vielä jytkymmän kirveen. Niiden avulla homma rupesikin lopulta luistamaan, tosin edelleenkään minulla ei voimat (eikä viime kesänä leikatut ranteet) kestä kovin monen pöllin pilkkomista putkeen, kolmannen pöllin toinen puolikas alkaa jo olla tiukilla. Mutta nyt on ainakin työvälineet kohillaan, enää se on itsestä kiinni.

Aikoinaan ensimmäisessä omassa kodissa kaipailimme pakastinta, kunnes saimme lahjoituksena jääkaappi-pakastin-yhdistelmän. Jääkaappiosa oli siinä meidän kannaltamme täysin turha, koska vuokra-asunnossamme jääkaappi oli jo valmiina. Kun asiasta tuli puhetta erään Ystävän kanssa, hän ratkaisi ongelman simppelisti: ”Ei muuta kuin kori kaljaa ja kirves, niin johan on jääkaappi ja pakastin erillään”.

No, jääkaappi-pakastinta ei jaettu kahteen osaan kaljan ja kirveen voimalla, mutta tuosta ”kori kaljaa ja kirves” -sanonnasta tuli meillä paljon käytetty lause tilanteissa, joissa homman onnistuminen on kiinni vain oikeasta asenteesta ja oikeista työvälineistä. Ja kieltämättä aina välillä myös tilanteissa, joissa homman onnistuminen on täysi mahdottomuus, asenteesta ja työvälineistä riippumatta.

Tuon pöllikasan kanssa tilanne oli myös kategoriassa ”kori kaljaa ja kirves”. Nyt kaljat ja kirves ovat löytyneet, ja asennekin on tyyliä ”prkl, minähän teen sen”.  Joten eiköhän tämä tästä, pölli kerrallaan.

Tai Positiivareita lainatakseni: Asenne ratkaisee. Aina.