Kun hankin ensimmäisen oman koirani, tiibetinterrieri Pandan, en tiennyt koirankoulutuksesta oikeastaan mitään. Toki olin lukenut kaikki pienen kotikuntani pienestä kirjastosta löytämäni koirakirjat, mutta niissä ei juuri koulutusasioita käsitelty, enemmänkin eri rotuja, ja jossain määrin terveyttä. Eikä silloisista koirankoulutusmenetelmistä ehkä niin hirveästi ollut väliksikään, vaikka jäivätkin oppimatta… Olihan meillä lapsuudenkodissani ollut koira, mutta se tuli meille neljävuotiaana ”perustavoille oppineena”, ja muutenkin se oli viime kädessä äitini vastuulla. Seuraava koiramme taas oli vasta vajaan vuoden ikäinen kun muutin pois koti-kotoa.

Oli oikeastaan vain hyvää tuuria, että Panda sattui olemaan luonteeltaan sellainen, että sen kanssa pärjäsi vallan mainiosti ilman sen kummempia kouluttamisia. Itse asiassa olen vasta jälkikäteen tajunnut, miten Panda vei minua ihan 6-0 oman mielensä mukaan. Sanoin joskus leikilläni, että Panda on liian fiksu ollakseen tottelevainen, mutta en silloin arvannutkaan miten lähellä totuutta olin.

Esimerkiksi luoksetulon onnistuin pilaamaan heti alkumetreillä. Ihan pentuna Panda tuli luokse iloisesti aina kun kutsuin. Mutta sitten tein sen klassisen virheen, että rupesin kutsumaan sitä luokse vain silloin kun oli tarpeen ottaa koira hihnaan. Siinä pitikin sitten olla jo tosi hyvä makupala, että sen takia kannatti totella ja menettää irti juoksemisen ihanuus. Lopulta päädyimme naapureita ilahduttavaan (?) sirkusnäytökseen aina kun Panda sattui livahtamaan pihasta omille teilleen: Panda viipotteli pitkin poikin, ja minä perässä makupalojen kanssa. Mutta ennen kuin sain Pandan tottelemaan luoksekutsua, sille oli heiteltävä muutama ”näytepala” tarjolla olevista makupaloista, niin että se saattoi päättää oliko tarjolla oleva palkka riittävän hyvä että kannatti totella. Great. Onneksi jossain vaiheessa hokasin, että maahanmeno oli sellainen käsky jota en ollut onnistunut pilaamaan, joten rupesin komentamaan karkuteillä olevan koiran kaukokäskyllä maahan, ja menin sitten itse paikallaan olevan koiran luo. Piti vain katsoa, että koira on turvallisessa paikassa ennen käskyä, ettei se esim. jäisi auton alle ennen kuin ehdin lähemmäksi…

Haltin kanssa jouduin toteamaan, ettei kaikista koirista tule mukavia kotikoiria ihan itsestään. Onneksi löysin tieni koulutuskentille ennen kuin tilanne kävi liian mahdottomaksi. Kun koulutuksen myötä yhteiselo Haltin kanssa alkoi sujua paremmin, syttyi myös kiinnostukseni koirien kouluttamiseen ja koulutusmenetelmiin – tosin edelleenkin tiedon soveltaminen käytännössä on vähän hakusessaan, ja koirat toteuttavat vanhaa sanontaa suutarin lasten kengistä. Mutta nyt sentään huomaan ja tajuan tilanteen, kun minua vedätetään. Ainakin joskus. Ja aina välillä joutuu oikein miettimään, että kukas tässä taas onkaan kouluttanut ja ketä.

Edellisen asuinpaikkani naapurit tietävät, miten koirillani oli tapana haukkua ohikulkijoita. (On niillä se tapa edelleenkin, mutta jos ohikulkijoita on ehkä kaksi kertaa päivässä, niin siinä ei mene kenenkään hermo.) Yritin parhaani mukaan opettaa niitä hiljenemään käskystä, ja jonkun verran onnistuinkin. Rupesin myös palkkaamaan koiria, jos ne luopuivat ohikulkijoille haukkumisesta riittävän nopeasti ja tulivat heti ensimmäisestä kutsusta sisälle. Tämäkin alkoi luonnistua, ja olin kovasti tyytyväinen. Kunnes tajusin koirien kikan: halutessaan sisälle ne menivät aidan viereen haukkumaan saadakseen kutsun tulla sisälle saadakseen palkan nopeasta tottelemisesta. Näin ne saivat minut palkkaamaan makupalalla tekemistä, jonka ne olisivat halunneet tehdä joka tapauksessa. Lopulta homma hoitui jo niin, että vain yksi koira meni aidalle haukkumaan, toiset kaksi olivat valmiina oven takana odottamassa, että saisivat palkan nopeammin. Useimmiten Tirri lauman nuorimpana joutui juoksupojan hommiin vanhempien odottaessa valmista pöytää…

Naksutinkoulutuksen periaatteisiin kuuluu nopea vahvistetiheys uutta asiaa opeteltaessa. Tämä tuntuu pätevän myös emännän kouluttamisessa. Nykyisistä koiristani jokainen on koulutuskentällä yrittänyt haukkumalla hoputtaa minua tylsien odotteluhetkien aikana: ”Toimintaa akka, anna käsky että voin totella ja saada palkan tottelemisesta!” Tuire Kaimion luennolla viisastuneena sitten olen opettanut jokaisen koiran vuorollaan haukkumaan käskystä, ja sen jälkeen hiljenemään käskystä. Lopputulos: koira haukkuu saadakseen käskyn olla hiljaa saadakseen palkan tottelemisesta. Siida on vienyt riittävän vahvistetiheyden kaikkein pisimmälle, aikoinaan agilityn alkeiskurssilla se oppi haukkumaan ruoka suussa: näin se sai mahdollisimman nopeasti uuden käskyn olla hiljaa, ja siten myös uuden palkan. Edelleen sillä on tapana agilitya treenatessamme palkkaamisen yhteydessä haukkua ruoka suussa, vaikkei se muissa tilanteissa niin teekään.

Joskus koirien (ja emännän) kouluttamisessa oppiminen on hyvinkin nopeaa – ja poisoppiminen vastaavasti tuskastuttavan hidasta. Viime talvena Halti sai kuurin lääkettä, joka piti antaa illalla ennen nukkumaanmenoa. Lääke oli nestemäistä, joten se oli helpointa antaa pieneen leipäpalaan imeytettynä. Siispä rupesin antamaan iltateen juotuani koirille pienet leipäpalat, joista Haltin palassa oli tuo lääke mukana. Parissa illassa koirat oppivat, että kun nousen iltateen jälkeen pöydästä, on niiden vuoro saada iltapala. Tuosta lääkekuurista on kohta puoli vuotta, ja edelleen koirat ovat aina iltateeltä noustessani sitä mieltä, että nyt on aika saada leipäpalat. Pääsääntöisesti olen tiukkana eikä makupaloja tipu, mutta aina silloin tällöin hellyn ja laitan leipäsiivun kolmeen osaan.

Vastaavasti annan aina silloin tällöin koirille puruluut hampaiden puhdistamistarkoituksessa mennessäni tietokoneelle (jolloin voin samalla valvoa, että kukin koira syö vain ja ainoastaan oman puruluunsa eikä yritä varastaa toisilta). Joten nykyään joka ikinen kerta kun suuntaan työhuoneeseen, menee koko koiralauma herkkukaapin eteen odottamaan puruluita. Ja varsin usein hyvin koulutettu emäntä antaa jonkun makupalan kaapista, jos ei puruluuta niin keksin tai jotain muuta pienempää. Mutta ei tietenkään joka kerta.

Mitenkäs se Tuire Kaimio sanoikaan…? Satunnainen palkkaaminen pitää toimintaa yllä kaikkein parhaiten, eihän kukaan pelaisi markettien hedelmäpelejäkään, jos niistä joka kerta saisi omansa pois. Hyvin koulutettu emäntä noudattaa tätä periaatetta vähän liiankin hyvin…