Alkukesästä pohdiskelin koiralaumani luonne-eroja, jotka tulevat esille niiden saadessa tehtäväkseen etsiä pihanurmikolle viskeltyjä kuivamuonanappuloita. Nyt kesän kääntyessä syksyyn olen saanut huomata, että samat erot näkyvät myös Siidan ja Tirrin etsiessä sieniä.

Nuoriso-osasto on aivan erityisen ihastunut koivuhaperoihin, ja niitä kasvaakin ihan mukavasti tavallisimpien lenkkireittiemme varrella. Nappuloita etsiessäänhän Tirrin pinna ei riitä pitkäaikaiseen yhtäjaksoiseen työskentelyyn, kun taas Siida jaksaa skannata nurmikkoa niin kauan että se on aivan varma, ettei yhtään nappulaa ole jäänyt huomaamatta. Sienien kanssa on sama juttu: Tirri huitelee pitkillä loikilla pitkin ojanpenkkaa ja nappaa lakin kohdalle osuvilta sieniltä (välillä tosin myös sienen jalka lähtee matkaan). Hetkeksi se malttaa pysähtyä huitaisemaan löytyneen sienen naamaansa, ja taas matka jatkuu.

Siida sen sijaan tulee perästä, poimii Tirriltä jääneet haperonjalat ja lakin muruset, saattaapa vielä kaivaa maatakin varmistaakseen, ettei pienintäkään osaa jalasta ole jäänyt huomaamatta. Sen jälkeen se vielä skannaa huolellisesti löytöpaikan ympäristönkin siinä toivossa, että siellä olisi vielä lisää sieniä. Aika usein on.

Halti-vanhus ei ole tänä syksynä enää halunnut kulkea mukana lenkeillä, mutta aiempien syksyjen perusteella veikkaisin, että se joko (a) seurailisi tilannetta tieltä käsin, ja tilaisuuden tullen yrittäisi varastaa toisten löytämät sienet, tai vielä todennäköisemmin (b) vähät välittäisi koko sienistä, mitä lie nuorison hömpötystä.

Olen yrittänyt mietiskellä, kumpi sienestystaktiikka olisi parempi, jos koirien ihan oikeasti tarvitsisi löytää oma elantonsa metsästä. Tirrin vauhdikkaampi meno varmaan antaisi paremman saaliin ainakin hyvänä sienisyksynä, mutta toisaalta myös kuluttaisi enemmän energiaa – en aio ruveta spekuloimaan sillä, mikä mahtaisi olla energiataseen nettohyöty. Siidan taktiikalla taas ei tarvitse revitellä kilometritolkulla, mutta riskinä on koiran jämähtäminen keskinkertaiselle sieniapajalle vaikka vähän matkan päässä olisi paljon satoisampi paikka.

Oikeassa elämässä on vielä yksi rajoittava tekijä, joka on syytä ottaa huomioon sienestystaktiikkojen paremmuutta vertailtaessa: hihnan päässä roikkuva akka. En juurikaan pysty päästämään riistaviettisiä koiriani kirmailemaan vapaana, ja eittämättä vauhtini ei riitä tukemaan Tirrin sienestystaktiikkaa. Käytännössä siis Tirri pystyy hakemaan sieniä huomattavasti pienemmältä alueelta, mikä väistämättä pienentää saatavaa sienisaalista.

Siidan taktiikka soveltuu paljon paremmin hihnalenkeille, kunhan maasto ei ole liian risukkoista. Toisaalta minun (eikä varsinkaan Tirrin) pinna ei riitä seisoskella pitkiä aikoja odottelemassa, että Siida saisi skannatuksi viimeisenkin neliösentin lupaavalta sienipaikalta. Joten käytännössä aina jossain vaiheessa hoputan Siidan jatkamaan matkaa, vaikka se itse haluaisi tutkia alueen vielä tarkemmin. Näin ollen osa sienistä jää mahdollisesti löytymättä.

Sienien lisäksi nämä taktiikkaerot näkyivät myös heinäkuussa nauttiessamme kesän loistavista metsämansikkasadoista. Tirri ja minä söimme nopeasti parhaat mansikat ja olisimme sen jälkeen olleet valmiita jatkamaan matkaa, kun taas Siida halusi etsiä ja syödä vielä sen viimeisenkin pienen ja rupuliaan marjan. Mutta vatut ovat niin suurta herkkua, että Tirrikin jämähtää puskaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Matka ei jatku ennen kuin joka ikinen vattu on etsitty ja syöty (myös kaikki maahan pudonneet) – ellen minä kyllästy odottelemaan ja komenna koiria jatkamaan matkaa.