Sitä täytyy varmaan olla tietynlainen hullu, jos (kun) hurahtaa kehätoimitsijan tehtäviin. Nousta nyt viikonloppuna ennen kukonlaulua ehtiäkseen jonnekin huitsin nevadaan ennen näyttelyn alkua, paahtaa siellä pitkä päivä niska limassa, ja lopulta päästä kotimatkalle ihan viimeisien joukossa. Saahan siitä matkakorvaukset ja ilmaisen ruuan, mutta ei tätä hommaa pelkästään rahan takia jaksaisi – ei niillä hankkeilla rikastumaan pääse.

Mutta kun sitä tykkää koirista, niin sitä tykkää koirista. Kehiksenä pääsee tutustumaan kaikenlaisiin koirarotuihin, ja voi myös yrittää parantaa omaa koirasilmäänsä kuuntelemalla millaisen arvostelun tuomari kullekin koiralle antaa. Myös näytteilleasettajat ovat pääsääntöisesti oikein mukavaa porukkaa, vaikka poikkeuksiakin tietysti löytyy – jotkut vain ovat sattuneet ottamaan liian tiukan pipon aamulla matkaan.

Tuomaritkin ovat enimmäkseen rattoisaa väkeä, mutta kaikkein eniten tykkään kuitenkin kanssakehiksistä. Melkoinen liuta samalla tavalla hullua jengiä, jotka harrastavat mitä moninaisimpia rotuja. Silloin kun on oman koiran kanssa näyttelyssä, tapaa lähinnä saman rodun harrastajia. Kehisporukassa rotukirjo on valtava, mutta silti kaikkia yhdistää hurahtaminen kehishommiin – ja useimmiten myös samansuuntainen huumorintaju. Kehätoimitsijana olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin, joista useat voin katsoa ystävikseni, ja yhteyttä pidetään myös näyttelykehien ulkopuolella.

Tänä viikonloppuna olin taas kehätoimitsijana, tällä kertaa Jyväskylän kv-näyttelyssä. Sekä lauantaina että sunnuntaina olin kehiksenä kolumbialaiselle (mies)tuomarille, joka osoittautui todella sympaattiseksi ja huumorintajuiseksi ihmiseksi. Harmi kyllä en juuri päässyt harjoittamaan vähäisiä espanjantaitojani, lauantai mentiin täysin englanniksi, ja vasta päivän päätteeksi pääsin toivottamaan ”hasta luego”. Sunnuntaina taas kehisparini osasi espanjaa niin paljon minua paremmin, ettei minulla ollut mitään jakoa osallistua kehisparin ja tuomarin keskusteluun vaikka ymmärsinkin sanan sieltä, toisen täältä, ja siten suunnilleen arvasin mistä he puhuivat.

Lauantaina rotuina olivat kääpiösnautserit ja bernhardilaiset, ja välissä kourallinen apinapinsereitä. Sunnuntai aloitettiin chihun pennuilla, ja loppupäivä meni isojen ja keskikokoisten villakoirien parissa.

Kehätoimitsijana minulla oli ennestään vähän huono kuva villakoiraväestä, enkä ollut kauhean innostunut nähdessäni, mitä rotuja kehässäni arvosteltaisiin. Siis nimenomaan kehätoimitsijana – siviilissä tuntemani villakoiran omistajat ovat poikkeuksetta todella mukavaa väkeä, ja mahtuupa joukkoon myös yksi aivan parhaista ystävistänikin. Mutta näyttelykehässä (ja kehän reunalla) porukka tuntuu olevan turhan ”tosimielellä” liikkeellä.

Villakoira on turkkirotu. Ja sitä turkkia sitten puunataan siellä kehän reunalla, tuntuu että loputtomasti. Myös siinä vaiheessa, kun koiran pitäisi olla jo kehässä. En sitten osaa sanoa, miten paljon siinä on todellista turkin puunaamisen tarvetta, vai onko kyse vain oman jännityksen purkamisesta turkin näpräilyyn. Oli miten oli, välillä tuntuu että näytteilleasettajat joutuu kiskomaan hiuksista kehään, muuten he vain jatkavat koiran turkin hypläämistä vaikka nuppi punaisena yritän huudella koiria kehään. Ja minun vienolla (not!) äänelläni on turha yrittää selittää, että ”en kuullut”, vaikka miten olisi räkyttäviä pystykorvia viereisessä kehässä…

Tänään kuitenkin jouduin (tai paremminkin pääsin) muuttamaan käsityksiäni villakoiraväestä aivan täysin. Erikokoisia ja -värisiä villiksiä oli yhteensä yli 60, silti vain yhtä koiraa jouduin huhuilemaan kehään omistajan turkinhypläyksen takia. Kaikki muut olivat ajallaan kehässä – seuraavan luokan koirat olivat kunkin luokan alkaessa oma-aloitteisesti valmiina ja oikeassa järjestyksessä, eikä minun tarvinnut kuin huudella poissa olevien numeroita (jolloin usein kanssakilpailijat infosivat minua, ettei ko. koiraa ole näkynyt koko päivänä).

Onhan se tietysti mahdollista, että Jyväskylään sattui tällä kertaa tavallista paremmalla asenteella varustautunut villisjengi. Luultavampaa kuitenkin on, että yleinen ilmapiiri on nykyään rennompi, enää ei olla liikkeellä niin ryppyotsaisesti ja voiton kiilto silmissä. Ehkä myös uusien näyttelysääntöjen asettamilla koiran turkin käsittelyn ja räpläyksen rajoituksilla on osansa muutoksessa. Mutta oli syy mikä tahansa, koskaan aikaisemmin minulla ei ole ollut näin mukavaa näyttelypäivää villakoirien (ja varsinkin niiden omistajien) parissa.

Tosin kuulin, että kääpiö-/toyvillakoirien kehästä löytyi myös tuomarin arvostelusta urputtavia tiukkapipoja…