Olen listaihminen. Teen listoja lähikaupasta ostettavista ruuista, kaupunkireissua vaativista hankinnoista, tekemättömistä töistä, matkaan pakattavista tavaroista, kehätoimitsijakassin sisällöstä, ja vaikka mistä. Minun jouluvalmisteluni eivät ole kummoiset, mutta olinpahan niistäkin saanut listan aikaan. Tänä vuonna olin jopa jakanut ne kalenteriin: perjantaina ruokatarpeet kaupasta, lauantaina punajuurilaatikon valmistus (olin paria viikkoa aikaisemmin bongannut houkuttelevan reseptin Citymarketin mainoksesta), ja niin edelleen.

Myös aatonaaton tekemiset oli suunniteltu ja listattu: tarvittavien rosollivermeiden keittäminen, kinkun paistaminen – ja uinti. Tarkoitukseni oli laittaa kinkku uuniin ennen uintireissua, ja sitten uinnin jälkeen kinkun kypsymistä odotellessa keitellä perunat, porkkanat ja kananmunat. Aivan oikein: vaan kuinkas sitten kävikään…

Siskon kanssa soiteltiin ja todettiin, että aaton aikataulumme menevät sen verran pahasti ristiin, että lahjojen vaihto olisi parempi hoitaa jo sunnuntaina. Sisko oli vielä menossa Isolla Kirkolla käymään, joten sovittiin, että hän poikkeaisi matkalla luonani kahvilla, ennen kuin minä lähden uimaan.

Sisko tuli, ja siinä kahvikupin ääressä höpötellessä en sitten tullut laittaneeksi kinkkua uunin. Ehtiihän sitä uinnin jälkeenkin, ja valvoisin kuitenkin joka tapauksessa yli puolenyön, voihan siinä samalla seurata kinkun kypsymistä.

Aika moni muukin oli päättänyt aloittaa joulunsa uimalla, ja altaassa porskutteli kuntouimareita selvästi normisunnuntaita enemmän. Mutta kyllä sinne vielä mahtui sekaan oikein mukavasti, ja uinnin ja saunan jälkeen olo oli leppeän vetelä. Ja nälkäinen: en ollut ehtinyt/muistanut syödä mitään ennen lähtöä, ainoastaan lipitellyt kahvia Siskon kanssa. Joten kotiin tultuani ruokin nopeasti koirat, tyrkkäsin kinkun uuniin ja tein itselleni ison salaatin.

Syönnin jälkeen vasta olikin leppeän vetelä olo! Siispä istahdin kaikessa rauhassa tietsikan ääreen pelailemaan ja juttelemaan Kuopuksen kanssa facebookissa. Siemailin maltillisesti punaviiniä, pitäen huolen siitä että aamulla taatusti olisin ajokunnossa heti herättyäni. Nautin olostani ja rauhallisesta lähestyvän joulun fiiliksestä.

Puoli yhdentoista maissa satuin vilkaisemaan kalenteriini: rosollivermeet olivat unohtuneet ihan kokonaan. Nou hätä, äkkiäkös sitä muutaman perunan ja porkkanan kiehauttaa, ja kananmunat ehtii vielä aattonakin. Siispä rehujen keittoon, ja sen jälkeen takaisin tietsikalle odottelemaan kinkun kypsymistä.

Olin etukäteen etsinyt netistä erilaisia kinkun paisto-ohjeita oikean paistoajan arvioimiseksi, ja eri lähteiden perusteella päätellyt, että kuusikiloinen kinkkuni kypsyisi haluamaani 80 asteeseen 6 – 9 tunnissa. Eli se olisi valmis joskus puolenyön ja kello kolmen välillä.

Puolilta öin rupesin sitten seuraamaan paistolämpömittaria. Mutta lämpö ei vain ruvennut nousemaan niin paljon, että elohopea (tai mitä ainetta niissä mittareissa nykyään käytetäänkään) olisi noussut edes näkyviin, saati 80 asteeseen. Vielä kahden aikaankaan kinkku ei mittarin mukaan ollut edes 55-asteista (alhaisin ”näkyvä” lämpötila mittarissani). Itse kinkku sen sijaan näytti jo varsin (yli)kypsältä ja pinta jopa vähän kärtsänneeltä paistopussista ja matalasta paistolämpötilasta huolimatta.

Siispä kinkku pois uunista jatkotoimenpiteitä varten. Paistopussi oli lähes puolillaan paistolientä, ja sain taiteilla hyvän tovin ennen kuin sain ongituksi kinkun sieltä toiselle vadille. Aikaisempina jouluina kinkunlientä on kertynyt noin puolen litran kannullinen, tällä kertaa kinkku oli kuivunut niin tehokkaasti, että lientä oli ainakin kolminkertainen määrä. Yrittäessäni saada sitä paistopussista kannuun, loiskahti osa kuumasta liemestä päälleni, osa hellalle, ja (sentään isoin) osa uunipellille, joka onneksi oli sellainen korkeampilaitainen yksilö. Paistopussiinkin jäi lientä vielä sen verran, että puolen litran kannun täytettyäni hulautin vielä loput pellille.

Kuorrutusta varten piti kinkusta ensin poistaa verkko, nahka ja liika rasva. Leikkasin verkon auki ja rupesin irrottamaan sitä nahasta. Ei irronnut. Sen sijaan nahka irtosi kinkusta, ja sain kaiken yhtenä könttänä pois. Rasvaa ei nahan ja lihan välissä ollut lainkaan, kaikki oli sulanut liemeksi (ei ihme, että sitä oli niin paljon). Sitten vain sinappi ja korppujauho pintaan, ja kinkku takaisin uuniin kuorruttumaan.

Sillä aikaa piti keksiä, mitä tekisin ylimääräiselle paistoliemelle. Viemäriin sitä ei voi kaataa, siitähän muistutetaan joka tuutissa aina joulun alla. Toisaalta en voinut jättää sitä myöskään hellalle odottamaan aamua, uunipellillinen kinkunlientä saisi taatusti koirien vatsat sekaisin. En myöskään halunnut joutua heräämään siihen, että koirat tappelevat hellan ääressä parhaasta liemenlitkimispaikasta ja/tai (luultavimmin ja) että pelti liemineen putoaa kolisten lattialle. Siispä liemi suoraan kompostoriin. Vaan kun ei: kompostorin kansi oli jäätynyt kiinni niin tiukasti, etten saanut sitä auki, eikä 25 asteen pakkasessa sitä viitsinyt kauhean kauan edes yrittää. Kello alkoi lähestyä jo kolmea, joten valitsin helpoimman ratkaisun ja yksinkertaisesti jätin uunipellin pihalle kuistin pöydän päälle. Sitten vielä kinkku uunista (ei hemmetti, miten se oli ruma kuiva käiverö!) ja hellalle ihan seinän viereen jäähtymään (koirien ei pitäisi ylettää sinne asti), ja pääsin vihdoin nukkumaan.

Aamulla heräsin, kun Halti pyysi ulos. Päästin koko lauman pihalle, ja painuin takaisin sänkyyn. Vähän myöhemmin nuoriso-osasto pyysi sisään, ja kävin päästämässä. Ja taas takas nukkumaan. Jossain vaiheessa havahduin Siidan ja Tirrin haukkuessa takaovella ja tajusin, että Halti on edelleen pihalla. Kun menin katsomaan, Halti seisoi kuistilla kahdella jalalla pöytää vasten ja nuoli tyytyväisenä jäätynyttä paistolientä. Siirsin pellin kauemmas pöydän reunasta ja komensin Haltin sisälle. Ja menin takaisin nukkumaan. Kunnes havahduin siihen, että Siida avasi itse takaoven ja meni pihalle. Ja muut koirat perässä. Kävin sulkemassa takaoven, ja painuin taas sänkyyn. Vähän myöhemmin Halti ja Tirri halusivat sisälle, tällä kertaa Siida jäi vielä pihalle. Päästin pojat sisälle, ja takas peiton alle lämmittelemään. Seuraavaksi heräsin pihalta kuuluvaan kolinaan, joka piti käydä tarkistamassa: Siida oli onnistunut luikertelemaan seinän ja pöydän väliseen koloseen ja sitä kautta päässyt nuoleskelemaan kinkunlientä. Koira sisälle, uunipelti taas uuteen vaikeammin saavutettavaan paikkaan, ja unta yrittämään.

Haltin ja Siidan keskittyessä ulkona olevaan uunipeltiin, oli Tirri useampaan otteeseen käynyt nuoleskelemassa hellalle läiskyneitä liemiä. En yksinkertaisesti jaksanut käestää siihen, toivoin vain ettei Tirrin kieli ylettäisi sentään itse kinkkuun asti. Kun vihdoin nousin ylös (oli pakko että pysyisin sovituissa aikatauluissa) ja kävin tsekkaamassa kinkun tilan, oli se koskematon – mutta hella oli putipuhdas lähes kinkkua myöten.

Aamukahvin ja -lenkin jälkeen sitten auton nokka ensin kohti hautausmaata, ja sen jälkeen viemään lahjakassi Esikoiselle sekä hakemaan Kuopus kyytiin. Samoin Ystävän Tytär Koirineen – totesimme Ystävän kanssa, että tanskandoggi on helpompi mahduttaa minun pakettiautooni kuin Ystävän kolmeoviseen Golfiin…

Jo vuosia minulla oli ollut tapana käydä aattona vanhempieni luona syömässä joulupuuroa, jättämässä lahjani ja saamassa oman osuuteni äidin tekemistä laatikoista. Äidin(kin) kuoltua tämä perinne tietysti sellaisenaan katosi, mutta Kuopus halusi jatkaa tapaa ja on sen jälkeen tullut aattona luokseni keittämään joulupuuron. Niin tänäkin vuonna.

Kotiin tultuamme alkoi olla jo nälkä, ja Kuopus aloitti heti puuronkeiton samalla kun minä rupesin pilkkomaan rosollin aineksia. Vesi ja maito kattilaan, samoin riisit. Siinä vaiheessa kun maito alkoi kuumentua, kuului hellan äärestä kiljaisu: pintaan oli alkanut nousta puolisenttisiä vaaleanruskeita matoja. Puuronkeitto jäi siihen, loppu riisipaketti lensi roskiin ja keskentekoinen puuro vähän myöhemmin vessanpönttöön.

Nälkä meillä oli edelleen, joten päätimme aikaistaa kinkkuaterian. Kananmunat oli keitetty rosollitarpeiden pilkkomisen ohessa, ne olivat tiskialtaassa jäähtymässä. Joten laatikot mikroon lämpiämään ja kinkku pöytään. Onneksi kinkku sentään maistui hyvältä, vaikka olikin edelleen ruma kuin mikä ja lisäksi käsiin murenevan kuiva. Jouluaterian lähestyessä loppuaan tajusin yhtäkkiä, että rosollia varten keitetyt kananmunat lilluivat edelleen tiskialtaassa. No, aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Siirsin kananmunat jääkaappiin odottelemaan myöhempää käyttöä.

Jouluaterian jälkeen oli lahjojen vuoro. Kuopus oli malttamattomana jo avannut pari omaa lahjaansa (ensimmäisen jo autossa…), mutta oli niitä vielä muutama jäljelläkin – ne, jotka odottivat vaatehuoneessani tukkien pääsyn puhtaille liinavaatteille, minkä sain todeta aatonaattona nakattuani lakanat sängystäni suoraan pesukoneeseen…

Joululahjat olivat mieleisiä ja tarpeellisia, tosin paistinpannu ja työkalusarja olivat kuulemma jälkikäteen herättäneet hilpeyttä irkissä. Karvaisille lapsenlapsilleni olin ostanut deluxe-mallin hiekkalaatikon, sellaisen josta kissat eivät kuljeta hiekkaa tassuissaan pitkin huushollia. Paitsi jos loikkaavat hiekkalaatikosta suoraan ulos sen sijaan että kulkisivat siististi portaiden kautta… Mietimme jo koko vehkeen palauttamista, mutta sitten Puolen Hehtaarin Metsän MacGyver kaivoi esiin pätkän kirrauslankaa, muovisen arkistointitaskun ja jeesusteippiä. Niistä sai kätevästi viritettyä väliaikaisen väliseinän kriittiseen kohtaan estämään kisujen loikkati-loikat. Pysyvämpi ratkaisu rakennettaisiin sitten ajallaan muovisesta tabletista, niitä saa Tiimarista halvalla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Illalla kävin vielä heittämässä Kuopuksen sekä Ystävän Tyttären Koirineen takaisin kaupunkiin, että kumpikin pääsi omien kissojensa luo nukkumaan. Kotiin palattuani sytyttelin rivin ulkotulia ja laitoin lyhtyihin kynttilät. Kaadoin itselleni lasillisen punaviiniä ja tein pari kinkkuvoileipää kera työkaverin herkullisen joulusinapin. Istahdin alas nauttimaan olostani. Ihana joulu, jälleen kerran!

Mitä opin tästä joulusta? Ainakin sen, että paistomittarin toimivuus ja puuroriisin kunto kannattaa tarkistaa etukäteen. Mieluiten niin hyvissä ajoin, että ehtii tarvittaessa vielä kauppaan… Mutta myös sen, etten todellakaan stressaa liikaa jouluvalmistelujen kanssa. Tänä jouluna olisi väsyneelle ja stressaantuneelle valmistelijalle ollut monta otollista tilaisuutta itkupotkuraivarille, mutta minä onnistuin ottamaan tilanteet huumorilla – myös siinä vaiheessa kun umpiväsyneenä läiskäytin kuumaa kinkunlientä rinnuksilleni ja katsoin rumaksi käntyksi käpristynyttä joulupöydän päätähteä. Tekevälle sattuu…