Työttömyydessä on se hyvä puoli, että tänä keväänä olen ehtinyt huomattavasti aiempaa useammin koirien kanssa pitkille metsälenkeille. Parin viime viikon aikana olenkin tehnyt uusia aluevaltauksia ja seikkaillut ennestään tutkimattomilla teillä ja poluilla.

Aloitin ihan helpolla: poikkesin normimetsätieltä polulle/moottorikelkkauralle, joka johti rautatietunnelin kauemmalle suuaukolle. Olin kyllä käynyt siellä ennenkin, mutta tällä kertaa en kääntynytkään takaisin vaan jatkoin matkaani ja palasin kotiin radan toista puolta.

Tuolla reissulla vastaani sattui risteys, josta vielä sillä kerralla valitsin varmemman vaihtoehdon, jonka tiesin tuovan kotiin. Jälkikäteen sitten katsoin kartasta minne se toinen vaihtoehto olisi johtanut, ja kun huomasin ettei senkään tien päässä ole taloa, päätin seuraavalla kerralla jatkaa sinne päin.

Muutamaa päivää myöhemmin valitsin siis poispäin johtavan haaran, ja päädyin linkkimaston juurelle. Tie päättyi siihen ja käännyin takaisin. Pienen matkan palattuani bongasin polun, joka näytti johtavan metsän läpi takaisin radanvarteen, josta olin tullut tietä pitkin. Koska minusta on tylsää palata omia jälkiäni takaisin, lähdin seuraamaan polkua.

Hyvin nopeasti huomasin, että polku kaartaa liiaksi oikealle. En siis pääsisi suunnittelemaani paikkaan, mutta koska työttömällä ei ole kiire, jatkoin polun seuraamista vaikka se lopulta veikin kutakuinkin päinvastaiseen suuntaan kuin alkujaan oli tarkoitus. Sen verran kauan olen kuitenkin näitä maisemia tallannut, että pystyin suunnilleen hahmottamaan, missä paikkeilla lopulta tulisin ulos metsästä. Ja löysin sieltä helposti tietä pitkin takaisin kotiin. Tulihan siitä lopulta aika paljon pidempi lenkki kuin olin suunnitellut, mutta eipä tuo haitannut sen enempää minua kuin koiriakaan.

Seuraavalla kerralla olin (olevinani) fiksumpi, enkä lähtenyt seuraamaan mitään satunnaista polkua. Sen sijaan lähdin kiipeämään sepelilouhoksen (?) viereisen kallion yli, tarkoituksenani taas päästä sinne radan varteen. Vähän aikaa kiivettyäni vastaan tuli verkkoaita, ja lähdin kulkemaan sen viertä. Kun vastaan tuli reilu aukko aidassa menin läpi, ja lähdin seuraamaan aitaa sen sisäpuolella (kuten vähän myöhemmin tajusin).

Jonkun aikaa reitti oli oikein mukava, vaikka paikoitellen pudotus louhoksen pohjalle oli vain metrin päässä aidasta. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun alue oli täynnä hirven papanoita ja siten mitä ilmeisimmin myös hirven jälkiä, niin koirat tuppasivat sinkoilemaan vähän minne sattuu. Mutta niin siitäkin vain selvittiin.

Jonkun ajan kuluttua mukavat kalliot kuitenkin loppuivat ja edessä oli tiheä ryteikkö. Aidasta ei löytynyt aukkoa ja toisella puolella oli pudotus louhoksen pohjalle. Eikä takaisin kääntyminenkään innostanut. Joten rämmin ryteikössä yrittäen hillitä joka suuntaan sinkoilevia koiria, kunnes vastaan tuli lähes pystysuora sammalen peittämä rinne. Takaisin kääntyminen ei edelleenkään kuulunut realistisiin vaihtoehtoihin, joten laskettelin persmäkeä tuon rinteen alas ja jatkoin ryteikössä rämpimistä. Lopulta päädyin takaisin metsätielle lähes samalle kohdalle josta olin poikennut maastoon.  Etsimäni ”koillisväylä” jäi edelleen löytymättä, mutta eipä sillä ole niin väliäkään: pääasia että niin minulla kuin koirillakin oli hauskaa.

Tänä aamuna sitten muutin taktiikkaa, ja suuntasinkin radan varteen sinne, minne aikaisemmilla aamulenkeillä olin pyrkinyt. Ajatuksenani oli etsiä sieltä polku, joka johtaisi louhokselta mastolle menevälle tielle. Ensin näytti siltä, ettei sieltä mitään polkua edes lähde. Sitten päädyin kesantopellolle, jonka vastakkaiselta laidalta löytyi ikivanha metsäkoneen ura, joka näytti johtavan oikeaan suuntaan.

Lähdin seuraamaan tuota uraa, mutta se päättyikin keskelle ei-mitään. Vähän aikaa hortoiltuani löysin polun, jota lähdin seuraamaan. Polku osoittautui kuitenkin (runsaslukuisista jätöksistä päätellen) hirvien ja/tai peurojen tekemäksi, ja sekin katosi jossain vaiheessa. Joten otin suunnan auringon ja ysitieltä kuuluvan liikenteen perusteella, ja lähdin taas kerran rämpimään umpirääseikköön.

Koirat olivat aivan tohkeissaan, välillä ne jäljestivät, välillä ahmivat löytämiään ”jumbosuklaarusinoita”. Ja enimmäkseen yrittivät kiertää kaikki puut eri puolelta kuin minä halusin. Siellä me sitten rämmittiin, välillä hirven/peuran polkuja pitkin, välillä poluttomassa risukossa. Kunnes yllättäen (?) päädyimmekin louhoksen ja maston väliselle tieosuudelle, eli kutakuinkin sinne minne oli tarkoituskin. Aikaa tosin oli kulunut aika paljon suunniteltua enemmän, mutta onneksi minulla ei ollut kiire minnekään. Ja jälleen kerran niin koirat kuin minäkin olimme tyytyväisiä saamaamme metsälenkkiin.

Kotiin päin talsiessani rupesin miettimään, että siitä on tasan 20 vuotta kun silloisen koirani kanssa tein vastaavanlaisia risukoissarämpimislenkkejä. Tosin sillä erolla, että tuolloin avioeron myllerryksessä purin pahaa oloani fyysiseen rääkkiin – rämmin metsissä niin kauan että olin liian väsynyt ajatellakseni. Nyt tilanne on aivan toinen: riekun ryteiköissä positiivisella fiiliksellä, eikä minulla ole samanlaista pakkoa vetää itseäni ihan piippuun. Teen sen ihan vain sen takia, että se on minusta ja (varsinkin) koirista niin hauskaa!

” Nainen, joka kulkee omia polkujaan... Onko sulla autona Honda?” Tämän kommentin sain ystävältäni, kun laitoin facebookiin päivityksen metsäseikkauluistani. Hmmm… Minkähänlainen on Hondan pakettiautomallisto? Onko sitä edes? Täytynee selvittää…