Maanantai ei mittään, tiistai ei mittään, keskiviikko, torstai ei mittään… Näinhän Hector riimitteli Työttömän arkiviisussaan joskus 70-luvulla. Ja varmaan tilanne on monen työttömän kohdalla edelleen valitettavan tosi. Mutta kun katson omaa kalenteriani, en voi kuin ihmetellä miten olen joskus ehtinyt käydä töissäkin… Tosin töissä käydessäni jouduin jättämään väliin niin paljon erilaisia aktiviteetteja, etten oikeastaan edes tarvinnut kotona kalenteria, muistin kyllä harvat menemiseni muutenkin.

Katsotaanpa vaikka tämän viikon ohjelmaa. Koko viikon tehtävänä on passin uusiminen, vaikka se käytännössä kutistui ajan varaamiseksi poliisin lupapalveluihin, itse aika on vasta juhannuksen jälkeen.

Maanantai: Kielokimpun vieminen Eropille (= ex-anopille). Vuosikausia vein jälkikasvun kanssa aina äitienpäivän aikaan Eropille kimpun oman pihan valkovuokkoja. Muuttaessani Puolen Hehtaarin Metsään valkovuokot jäivät entisen kodin pihaan, ja Eroppi jäi kaipaamaan valkovuokkokimppujaan. Täällä pihassani kasvaa kuitenkin runsain mitoin kieloja, joten lupasin viedä ”lohdutukseksi” kielokimpun kunhan ne kukkivat. Vein ne siis maanantaina.

Eropin luota lähdettyäni matka jatkui Kuopuksen osoitteeseen, jossa sain hiuksiini uuden värin (tai jos tarkkoja ollaan, niin kaksi). Värjäyksen ja kissojen paapomisen jälkeen auton nokka kääntyi kohti kaupungin keskustaa, heitin Kuopuksen sinne tapaamaan kavereitaan. Sen jälkeen ajelin kotiin, jossa koirien ruokinnan jälkeen painuin pihalle grillaamaan itselleni pari makkaraa. Sitten kello olikin jo niin paljon, että istahdin vain joksikin aikaa koneelle ja painuin nukkumaan.

Tiistai: Turvehoito selälle. Sain Lapsilta joululahjaksi lahjakortin paikallisen hemmottelupuodin turvehoitoon, ja jäin koukkuun kerrasta. Sen jälkeen olen käynyt turvehoidossa 1-2 kuukauden välein, ja tiistaina oli taas sen aika. Tykkäsin saamastani joululahjasta niin paljon, että ostin samanlaisen myös Siskolle synttärilahjaksi. Sattumoisin meillä olikin tiistaina peräkkäiset ajat.

Oman turvehoitoni jälkeen ajoin siis kotiin syömään, ja kun Siskokin oli saanut oman turvehoitonsa, hän tuli hakemaan minut kyytiin ja menimme yhdessä puutarhalle ostamaan Siskolle kesäkukkia. Itse olin ostanut kukkani jo aikaisemmin, ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä pidin pintani, enkä ostanut yhtään kukkaa lisää (vaikka sormet syyhysivätkin moneen otteeseen).

Puutarhareissun jälkeen tulimme juomaan päiväkahvit, ja sitten minulla olikin jo kiire koulutuskentälle: oli minun vuoroni käydä vetämässä paikallisen koirakerhomme koulutukset. Helteiselle kentälle oli jaksanut tulla vain kaksi koirakkoa, ja niistäkin toinen koira oli niin veto pois, ettei se motivoitunut juuri mistään muusta kuin makoilusta. Emme treenanneet täyttä tuntia, mutta siinähän se päivä oli taas hujahtanut iltaan ihan huomaamatta. Joten vähän grillillä istuskelua, vähän koneella istuskelua, ja sitten unten maille.

Keskiviikko: Mitämitämitä!?!? Kalenterissa ei ole mitään muuta merkintää kuin ikähikilaastarin vaihto! Joten ohjelmassa vähän pidempi aamulenkki (kauhean paljon ei tässä helteessä viitsinyt lenkkiä venyttää). Sen jälkeen voisi vaikka lukea, ja myöhemmin tehdä pitkästä aikaa rotuyhdistyksen ja/tai Planin talkoohommia. Ja saunan voisi lämmittää kerrankin ajoissa, eikä vasta joskus kymmenen jälkeen. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Jo alkuiltapäivästä alkoi ukkonen jyristä siihen malliin, että katsoin parhaimmaksi irrottaa modeemin töpselin ja keskittyä lukemiseen ja tallentamieni dokkareiden katsomiseen tabletilla. Jyrinä jatkui ja jatkui ja kiersi ympärillä, mutta ei vain tullut päälle. Ei siis talkoohommia tänään(kään). Sen sijaan Naapuri sai houkutelluksi minut mukaansa uimaan. Fillaroimme rantaan, ja uimme pienehköjä lenkkejä laiturin läheisyydessä. Ja yritimme seurata pilvien liikettä ja kuunnella jyrinän etäisyyttä – aika huonolla menestyksellä.

Ensimmäisestä näkyvästä salamasta uimme rantaan, puimme, ja poljimme takaisin kotiin. Ukkonen ei kuitenkaan tullut edelleenkään päälle, joten kotiin tultuani laitoin grilliin tulet ja kärtsäsin parit kabanossit. Sen jälkeen annoin koirille jokailtaiset puruluut, ja rupesin lämmittämään saunaa. Mutta niin se vain oli taaskin kello lähes kymmenen ennen kuin ehdin saunomaan, se siitä saunan ajoissa lämmittämisestä. Ja nyt tässä ei taas ehdi/jaksa juuri muuta kuin pelailla vähän aikaa facebookin pelejä. Ja tällä kertaa myös kirjoitella tätä blogipostausta, monta ideaa on viime viikkoina jäänyt kirjoittamatta ihan vain ajanpuutteen takia. Mutta tänäänhän mulla oli ihan tyhjä kalenteri! Mihin se päivä silti hujahti, ei ainakaan siihen mihin olin suunnitellut…

Torstai: Huomenna jatketaan taas vanhaan malliin täydellä kalenterilla. Ensimmäinen haaste on herätä ajoissa, työttömän päivärytmi kun on kääntynyt minulle luonnollisempaan asentoon, eli valvon yhteen tai kahteen, ja sitten vastaavasti nukun aamulla pidempään. Huomenna (tai jos tarkkoja ollaan, niin tänään…) menen kuitenkin syömään lounasta yhdessä Ystävän kanssa. Sen jälkeen haen Eropin mukaani, ja menemme yhdessä katsomaan Pientä Prinsessaa. Vietyäni Eropin takaisin kotiinsa saattaa Kuopus lähteä kyytiini ja tulla luokseni grillaamaan. Mikä taas tarkoittaa, että illemmalla vielä ajan palauttamaan Lapsen omaan kotiinsa kisujensa luo. Eli taas kerran kaikkea mukavaa tekemistä, mutta luppohetkistä ei ole pelkoa.

Ja sitä rataa taas viikko toisensa jälkeen. Eipä ole tullut vapaa-ajan ongelmia työttömälle, ellei ongelmaksi lasketa ajanpuutetta. Tekemistä riittää vaikka muille jakaa. Tosin rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että oma fiilis voisi olla aivan toinen irtisanomisen tai lomautuksen jälkeen. Nyt kun työttömyys on oma valintani, en masennu tilanteesta (päinvastoin!) ja energiaa riittäisi vaikka mihin.

Toisaalta täytyy myös tunnustaa, että olen elämässäni kääntänyt päälle ”kotoiluvaihteen”. Toisin sanoen puuhastelen asioita omaan tahtiini, enkä ota pultteja tekemättömistä töistä. Enää minun ei tarvitse suorittaa, riittää että teen. Sen verran kuin suosiolla ehdin ja jaksan ja viitsin. Ja voin paremmin kuin vuosiin!

Olisiko tämä mahdollista myös työssä käyvälle? Varmasti olisi, vaikka itse olinkin ajautunut siihen pisteeseen että irtisanoutuminen oli ainoa mahdollisuus. Nyt minun on aika pysähtyä miettimään mitä elämältäni vielä haluan, ja sen jälkeen suunnata tekemiseni tuota tavoitetta kohti. Mutta tällä kertaa löysemmin rantein, matkasta nauttien.