Tänään aamulenkillä huomasin maassa vihreän männynkävyn – siis kävyn ”raakileen”. Mieleen muistui lapsuuden kesät, jolloin Siskon kanssa mökillä kilpailimme siitä, kumpi löytäisi enemmän vihreitä käpyjä. Tai ”ukkoskiviä”, lähes läpikuultavan valkoisia kiviä, joista en valitettavasti osaa sanoa, mitä kivilajia ne olivat. Uskoimme puolitosissamme, että naputtelemalla kahta ukkoskiveä vastakkain saisimme aikaan ukkosen. Sanomattakin selvää on, ettemme siinä onnistuneet…

Mieleen tulvi paljon muitakin muistoja vuosien takaa: käpylehmät, kaarnaveneet, lillukkamehu (johon Äiti edellytti, että marjoja piti olla vähintään kahvikupin pohjan peitoksi ennen kuin niitä kannatti ruveta survomaan), eväsretket lähimetsiin. Ja souturetket mökkilahden vastarannan tuntumassa oleville Kalliosaarille katsomaan, joko lokinpojat ovat kuoriutuneet.

Lokinpoikasten tarkkailun lisäksi mökkikesiin kuuluivat simpukat ja kotilot, kalanpoikaset ja perhosentoukat, joita otimme eläteiksi – ja vapautimme siinä vaiheessa kun oli aika lähteä välillä käymään ihmisten ilmoilla. Selvitimme kokeilemalla mitä mikäkin eläin syö, enkä muista että meiltä olisi kuollut ainakaan kovin montaa ”lemmikkiä”. Yllättäen saimme esimerkiksi huomata, että järvikotilon suurin herkku on valkoapila, vaikkei se luonnollisessa elinympäristössään taida juuri apiloita löytää.

Aika pitkään Äidillä oli yhtä pitkä kesäloma kuin kouluillakin. Keväällä koulujen loputtua ensimmäinen viikko siivottiin kotona perusteellisesti huone per päivä, sen jälkeen pakattiin laukut ja mentiin mökille. Isän kesäloma ei ollut yhtä pitkä, eikä hän yleensä pystynyt pitämään sitä yhteen putkeen, mutta hän tuli mökille viikonlopuiksi sekä aina keskiviikkoiltana. Samalla hän toi meille milloin mitäkin tarpeellista (tai ”tarpeellista”) mitä olimme pyytäneet, ja kesän edetessä sänkyni täyttyi pehmoleluista vaikka keväällä oli ollut lupa ottaa mukaan vain kaksi pehmoa.

Äidillä oli jo tuolloin ajokortti, mutta auto oli isällä jotta hän pääsisi kulkemaan mökin ja kodin väliä. Niinpä me kävimme soutamalla kaupassa tai kävellen kauppa-autolla. Kävellen haimme myös kannulla lypsytuoretta maitoa läheisestä maatalosta. Maitoa piti kantaa tasaisesti, silloin ei sopinut hypellä, jotta Äiti saattoi kuoria kerman maidon pinnalta. Kun maatalossa luovuttiin lypsykarjasta, jouduimme ostamaan maidon kaupasta. Kävimme kuitenkin paljon kyläilemässä, ja vähän isompana kävin siellä itseksenikin kissoja silittämässä ja sonninmullikoita rapsuttelemassa. Nykyään en välttämättä enää menisi samalle laitumelle kymmenen mullikan kanssa…

Tuo mökki on edelleen olemassa, vaikka aivan liian harvoin siellä tulee kenenkään käytyä. Järki neuvoo myymään sen pois, eihän siitä ole kuin kustannuksia, mutta tunnetasolla päätöstä ei olekaan niin helppo tehdä. Kun istun mökin verannalla, kuuntelen linnunlaulua ja katselen puiden lomasta pilkottavaa Päijänteen lahtea, tunnen tuon paikan tärkeyden. Se on keskeinen osa lapsuuttani, ja siellä myös Äidin ja Isän muistot ovat kaikkein elävimmät. Sinne pitää päästä, vaikka vain kerran kesässä, vaikka vain hetkeksi.

Mitä kaikkia ajatuksia tuo pieni vihreä käpy toikaan mieleeni, ensin aamulenkillä, ja vielä lisää nyt, noita aamuisia ajatuksiani kirjoittaessani. Kaipuu aikaan jota ei saa takaisin, ikävä ihmisiin joita ei enää ole. Mutta onneksi on tuo muistojen mökki, jossa järki joutuu väistymään tunteiden tieltä.