Olen aina ollut kiinnostunut kielistä, niin suomesta kuin vieraammistakin.  Lukioaikoina harkitsin vakavasti pyrkimistä yliopistoon englantia opiskelemaan, mutta en halunnut opettajaksi, enkä tuolloin nähnyt muita vaihtoehtoisia urapolkuja kielten opiskelijalle. Niinpä päädyin opiskelemaan tietojärjestelmätieteitä – lukion opo ehdotteli minulle vaikka mitä korkeakouluopintoja, jotka kaikki ammuin alas jollakin perusteella. Tietotekniikasta en tuolloin (80-luvun alussa) tiennyt juuri mitään, joten en keksinyt opolle ensimmäistäkään vasta-argumenttia ja ”jouduin” lupaamaan, että laitan hakupaperit matkaan.

Paitsi opiskeluni, myös työurani on ollut jokseenkin ajelehtivaa: asiat ovat lutviutuneet omia aikojaan, ja lopulta olin erilaisten ulkopuolisten tekijöiden (mm. työnantajan organisaatiomuutokset) seurauksena päätynyt tilanteeseen, jossa koulutukseni ja työkokemukseni olivat aivan eri planeetoilta. Ajattelin, että jos minulla ei ole koulutustani vastaavaa työtä, niin olisi syytä hankkia edes työtä vastaavaa koulutusta. Yritin tätä pariinkin otteeseen, mutta yksinhuoltajan korkeakouluopiskelu etänä työn ohessa ei ole ihan helppo juttu. Ainakaan minulta se ei onnistunut.

Kun vielä lopulta leipäännyin kokonaan työhöni, ei lisäkoulutuksen hankkiminen tuolta alalta tuntunut enää mielekkäältä. Sanoin itseni irti, ja rupesin miettimään, mitä ihan oikeasti haluaisin tehdä isona. Kerta toisensa jälkeen ajatukset palasivat kieliin ja kirjoittamiseen. Eihän siinä muu auttanut kuin selvittää, josko minulla olisi mahdollisuus hankkia itselleni koulutusta vielä kolmanteen ammattiin. Ja löytyihän se, vieläpä lähempää kuin olin osannut toivoakaan.

Kyllähän minä paikkakuntalaisena tiesin Alkio-opiston olemassaolosta. Ja parin siellä työskentelevän ystävän ansiosta tiesin jotain myös opetustarjonnasta. Siitä huolimatta tutkiessani tarkemmin opiston kurssivalikoimaa yllätyin iloisesti huomatessani, miten hyvin tarjonta vastasi omia tarpeitani ja toiveitani. Siispä päätin pyrkiä ilkiöksi.

Pelkkä päätös pyrkimisestä oli vasta alkua: työttömällä asuntovelkaisella oli vielä useita kynnyskysymyksiä ratkaistavana. Surffailin netissä illat pitkät selvitellessäni miten voisin järjestää opintoni niin, etteivät rahat lopu kesken. Työkkärin ammatinvalintapsykologin tuella ja rohkaisemana ryhdyin sitten puuhaan.

Ensin selvittelin opistolla työskentelevät ystävän avulla, mikä linja sopisi minulle parhaiten. Hyvin nopeasti valintani kohdistui englannin kieleen ja kansainvälisyyteen. Hain opiskelupaikkaa, ja minulle myönnettiin se. So far so good. Seuraavaksi pitikin ruveta ratkomaan taloudellisia kysymyksiä. Opiston opintomaksut ovat melkoisen korkeat, ainakin työttömän kukkarolle. Netistä olin löytänyt tietoa työttömän opintosetelistä sekä erilaisista stipendeistä ja ajattelin, että sellaisen avulla voisi opiskelu olla taloudellisesti mahdollista. Hain, ja sain myönteisen vastauksen.

Yllättäen vaikeimmaksi osoittautui neuvottelu työkkärin opintoneuvojan kanssa. Ammatinvalintapsykologi oli kertonut mahdollisuudesta ”omaehtoiseen opiskeluun työmarkkinatuella” (tjsp.), mutta siihen pitäisi saada opintoneuvojan hyväksyntä. Vaan hänpä olikin sitä mieltä, ettei kansanopiston opetus ole ”riittävän korkeatasoista”, eikä se mitenkään edistäisi työnsaantimahdollisuuksiani. Sain puhua kuin Ruuneperi perustellessani ajatuksiani ja todistellessani opiston kurssitarjonnan ja opetuksen tasokkuutta. Lopulta sain opintoneuvojan varovaisen vakuuttuneeksi, ja luvan opiskella työttömyyskorvausten katkeamatta. Tuntui ihan uskomattomalta, että olin onnistunut ratkaisemaan kaikki opiskeluani uhanneet ongelmat parhaalla mahdollisella tavalla!

Nyt olen siis opiskellut ilkiönä 2,5 kuukautta, ja edelleen olen aivan intopiukkana. Tämä tuntuu olevan niin minun juttuni. Ainoana vaikeutena on ollut kaikkien minua kiinnostavien kurssien mahduttaminen yhden vuoden lukujärjestykseen – joistakin on ollut pakko luopua. Kun vuosikaudet on joka jumalan aamu vituttanut (jos sanonta sallitaan – tai vaikkei sallittaisikaan) mennä töihin, on aivan uskomatonta saada tällä tavalla nauttia jokaisesta päivästä. Töissä käydessäni en iltaisin ehtinyt/jaksanut koirien huoltamisen lisäksi kuin kerran viikossa espanjantunnille, nyt teen iloisesti läksyt (joita kyllä on riittänyt…), sen lisäksi käyn pari kertaa viikossa uimassa, kerran viikossa joogassa, ja jatkan myös espanjan opiskelua. Eikä silti väsytä (paitsi jos yöuni on jäänyt kovasti lyhyeksi).

Minua ei ole myöskään häirinnyt se, että valtaosa kurssikavereistani on samaa ikäluokkaa omien lasteni kanssa. Päinvastoin, viihdyn heidän seurassaan oikein hyvin. Tuleehan sitä aina välillä vinoilleeksi tyyliin ”Annas kun äiti näyttää”, mutta saan minä sitten myös samalla mitalla takaisin (”Eikö vanhuus tuokaan viisautta?”). En taatusti ainakaan enää viimeisinä vuosina nauranut töissä niin paljoa kuin nyt koulussa.

Voisi väittää, että tässä on nyt kyse ”vain” viidenkympin villityksestä. Minulla itselläni on kuitenkin sellainen tunne, että reilun 30 vuoden ajelehtimisen jälkeen olen vihdoin ottanut ohjakset omiin käsiini tälläkin elämän osa-alueella. Ehkäpä tähän maahan mahtuu vielä yksi päätoiminen puppusanageneraattori…