Siitä on nyt aika lailla tasan vuosi, kun hyppäsin tyhjän päälle sanomalla itseni irti vakituisesta työsuhteesta. Toistuvien sairaslomajaksojen lomassa olin leikitellyt ajatuksella jo vuosia, mutta rohkeuteni ei riittänyt enkä yrityksistäni huolimatta ollut löytänyt uutta työpaikkaa selustaani turvaamaan. Osa ystävistäni ja työkavereistani ymmärsi ratkaisuni, osa ei. Työkavereiden joukossa ymmärtäjien osuus oli suurempi, he tunsivat taustat. Ja sinut.

Ei vika ollut pelkästään sinussa. Myös luottamus ylempiin johtoportaisiin ja heidän johtamistapaansa oli mennyt jo aikoja sitten. Ei asiantuntijaorganisaatiota johdeta kuin Neuvostoliittoa. Mutta ylimmän johdon saattoi sysätä ajatuksissaan sivuun, sinun kanssasi jouduin työskentelemään päivittäin. Ja lopulta kuitenkin sinun edesottamuksesi olivat se viimeinen pisara, joka kaatoi minut pitkälle sairaslomalle. Jälleen kerran.

Ehkä ”kiusaaminen” on turhan vahva sana, ethän tehnyt sitä tarkoituksellisesti. Vauhtisokeudessasi et pystynyt näkemään sanojesi ja tekojesi vaikutuksia. Työterveyslääkäri käytti termiä ”epäasiallinen käytös”, se lienee lähempänä oikeaa. Mutta niin tai näin, kun työterveyslääkäri ehdotti minulle irtisanoutumista ja lupasi kirjoittaa työvoimatoimistoa varten todistuksen että tein sen terveydellisistä syistä, olin vähällä rynnätä esimiehen puheille siltä istumalta. Hetken harkittuani päädyin kuitenkin hoitamaan asian pidemmän kautta, nostamaan kissan pöydälle. Minullahan ei ollut enää mitään menetettävää, tiesin että lopputulos olisi joka tapauksessa sama, mutta halusin saattaa esimiehemme tietoon, ettei sinun totuutesi asioista ole se ainoa, eikä aina edes se oikea. Työkykyneuvottelussani – johon sinä et useista kutsuista huolimatta suostunut osallistumaan – esimiehemme totesi useampaan otteeseen, että tästäkin asiasta hänellä oli ollut aivan erilainen kuva. Olit kyllä pitänyt huolen siitä, että hänellä oli tiedossaan sinun käsityksesi eri asioiden kulusta. Minulla ei ollut tapana pitää yhtä suurta meteliä.

Sinä et halunnut, etkä ilmeisesti edelleenkään halua nähdä omaa osuuttasi asioiden kulussa, mutta toivottavasti esimiehemme osaa nyt paremmin ymmärtää ja tukea heitä, jotka edelleen joutuvat työskentelemään kanssasi. En voi olettaa sinun muuttaneen tapojasi, ja mitä olen entisiltä työkavereiltani kuullut, meno jatkuu entiseen malliin.

Olenko katkera, kannanko kaunaa? En. Päinvastoin, tunnen olevani melkeinpä kiitollisuudenvelassa. Vuosikausia olin kärvistellyt työssä jossa en viihtynyt, sinun ansiostasi tilanne lopulta kärjistyi niin, että uskalsin vihdoin lähteä. Ottaa ohjakset omiin käsiini myös tällä elämän alueella, sen sijaan että vain ajelehtisin virran mukana. Nyt voin aivan rehellisesti sanoa eläväni elämäni parasta aikaa, toteuttavani nuoruuden unelmaani.

Ja loppujen lopuksi, se on sinun ansiotasi.

(Kirjoitin tämän tekstin alkujaan kirjoitusviestinnän opintoihin liittyen, tehtävänantona "Kirjoita subjektiivinen, omakohtainen kirje valitsemallesi ihmiselle.")