Tintti täällä taas, moi! Oon nyt asustellu täällä Puolen Hehtaarin Metsässä kolmisen viikkoa, ja oon oppinu paljon kaikkea jännää. Osan jutuista oon oppinu ihan itse, osan on Siida ja/tai Tirri opettanu, ja on se akkakin tainnu jotain pientä saada ujutetuks mukaan. Ja joitakin vanhoja taitoja oon tässä viikkojen mittaan myös harjotellu paremmiksi.

Niin kuin ihmisten hurmaamisen. En oo vielä tavannu yhtään ihmistä, joka ei ois ollu ihan lääpällään kun oon menny pyllyä pyörittäen sitä moikkaamaan. Ja tuolla ”ihmisten ilmoilla” hengaillessa semmosetkin jotka ei mukamas kiinnitä muhun mitään huomiota saavat hymyn naamalleen kulkiessaan mun ohitseni. Ja oon tullu ihan hyvin juttuun myös niitten koirien kanssa, joita oon päässy moikkaamaan. Viimeks kerroinkin siitä yli-innokkaasta russelista joka vähän hirvitti, mutta sen jälkeen oon saanu tutustua pariin koiraan sillai omaan tahtiin, eikä ne oo sit ollu lopulta yhtään pelottavia.

Ensin oli semmonen vähän vanhempi Asta-suomenajokoira, melkein Siida-mummon ikäinen. Se oli tosi rauhallinen eikä kauheesti ees kiinnittäny muhun huomiota, mut se oli sen verran iso etten ensin uskaltanu mennä sitä moikkaamaan. Mut sit kun akka ja sen Astan emäntä istu sataman terassille jäätelölle, niin hiippailin sieltä pöydän alta vähän haistelemaan Astaa, eikä se sit ollutkaan lopulta yhtään kamala otus.

Sitten oli Tinka, kolme viikkoa mua vanhempi beagle, akka vei mut yhtenä päivänä sen luo kylään. Alussa mua pelotti kun se oli niin kauheen innokas riekkumaan, mut sit kun se laitettiin hetkeks hihnaan et sain rauhassa tutustua ja näin mikä se on koiriaan, niin sen jälkeen meillä leikit sujuikin tosi vauhdikkaasti. Aina siihen asti kunnes akka ja sen Tinkan emäntä päätti et me ollaan riehuttu tarpeeks ja laitto meidät erilleen, tylsää. Mut onneks akka on luvannu, et me mennään toistekin Tinkan luona käymään ja sit me kuulemma voidaan leikkiä koko piha-alueella eikä pelkästään koiratarhassa (viimeks siellä oli joitain kaksijalkaisiakin pentuja kyläilemässä ja meidät piti kuulemma pitää niistä vähän erossa).

Ja osaan minä jo leikkiä Siida-mummon ja Tirri-sedänkin kanssa! Pari ensimmäistä viikkoa me puolin ja toisin vähän vielä mietittiin et mimmostahan leikkiä tuo toinen haluis leikkiä, ja kun yritin pyytää Siidaa tai Tirriä leikkiin niin ne ei oikein tienny miten siihen pitäis suhtautua. Ja sit toisaalta silloin kun ne leikki keskenään, oli meno ja meteli sitä luokkaa että minä katsoin paremmaksi vain haukkua pienen matkan päästä. Mutta nyt muutamana päivänä me ollaan jo temuttu ja painittu yhdessä, ja meillä kaikilla on ollu kauheen kivaa. Mut edelleen siinä vaiheessa kun Tirri-setä saa hepulin ja rupee juokseen pylly maassa kahdeksikkoa kauheella vauhdilla, minä menen akan jalkoihin tai pöydän alle tai jonnekin seuraamaan tilannetta ja odottelemaan et se hepuli menis ohi.

Opin myös päivä päivältä paremmin kulkemaan hihnassa. Enää en joudu paniikkiin enkä rupea rimpuilemaan joka kerta kun hihna kiristyy. Osaan kulkea hihnassa jo niin hyvin, ettei akka enää ota minua syliin edes Ison Tien reunassa, ei edes silloin kun vastaan tulee joku kovaa vauhtia ajava auto. Se ottaa mut vain lyhyelle hihnalle, ihan niin kuin Siidan ja Tirrinkin, ja sit me ollaan siinä tienposkessa rauhassa sen aikaa et se auto menee ohi.

Osaan myös syödä ruokani kerralla loppuun. Heti parissa päivässä huomasin, että tässä huushollissa on tapana syödä ruokakippo tyhjäksi, mutta kun Siida ja Tirri oli aina niin paljon mua nopeempia, niin kävin tsekkaamassa niitten tyhjät kipot vaikka mulla oli omaa ruokaa vielä jäljellä. Nyt oon oppinu syömään oman ruokani ensin ja tsekkaamaan muitten kipot vasta sen jälkeen. Akankaan ei tartte enää vahtia ettei Siida tai Tirri vedä naamaansa mun ruokiani sillä aikaa kun minä käyn kurkkimassa niitten tyhjiin kippoihin.

Ja sit oon oppinu menemään itekseni sisälle nukkumaan jos siltä tuntuu. Ensin musta tuntui hienolta kun opin nukkumaan ulkona, mut en minä siellä sit lopulta kuitenkaan osaa nukkua ihan rauhassa ja sikeästi, en ainakaan vielä. Nyt oon kuitenkin oppinu, että vaikka kaikki muut oiskin pihalla, voin minä ihan hyvin mennä sisälle keittiön pöydän alle tai peräti makkariin asti akan sängyn alle nukkumaan. Siellä mulla on paljon parempi rauha nukkua, ja toisaalta kuulen kyllä jos ulkona tapahtuu jotain mitä haluan mennä katsomaan – kyllä Siida ja Tirri sit haukkumalla kutsuu mut paikalle.

Ehkä kaikkein isoin uusi opittu asia on kuitenkin se, että tiedän nyt miten pääsen akan sänkyyn. Sillä on aika korkea sänky, enkä vieläkään pysty hyppäämään sinne suoraan, mutta oon huomannu että makkarissa on ikkunan edessä semmonen vähän matalampi tuoli, ja jos ensin kiipeen siihen tuolille, niin siitä pääsen sit hyppäämään akan sänkyyn. Kuulemma se tuoli on alkujaan laitettu siihen Haltia varten, kun se ei enää vanhoilla päivillään pystyny hyppäämään sinne akan korkeelle sängylle, niin sille laitettiin ikkunan eteen tuoli et se pystyis edelleen katteleen ikkunasta ulos.

Ensin akka ei ollu ollenkaan innoissaan tuosta mun uudesta keksinnöstäni. Se aatteli ettei se saa enää ollenkaan nukkua, kun voin koska tahansa könytä sen sänkyyn herättelemään sitä. Mut itse asiassa se saa nykyään nukkua paremmin rauhassa: aikasemmin kun heräsin yöllä mun piti touhujeni keskellä joka välissä käydä hyppäämässä akan sänkyä vasten ja varmistaa et se on edelleen siinä. Nyt voin hypätä leluni kanssa sinne sänkyyn ja leikkiä rauhassa akkaa häiritsemättä kun tunnen kaiken aikaa et se on siinä ihan mun vieressä. Enkä nykyään ees hirveesti leiki yöllä, hyppään vain sänkyyn akan viereen ja nakerran sen nenää just sen verran että se rapsuttaa mua hetken mutta ei suutu, ja sit käperryn sen viereen nukkumaan. Ja useimmiten nukunkin niin pitkään että akka herää ensimmäisenä. Ellei sit Siida tai Tirri tule huomauttelemaan aamupalasta, jos me akan kanssa nukutaan liian pitkään liian tyytyväisinä.

Noitten ”isompien” uusien taitojen lisäksi oon oppinu kans kaikenlaisia pikkujuttuja, joista on iloa ainakin mulle itselleni, ehkä joskus myös muille. Oon esimerkiksi oppinu putsaamaan Tirrin korvat. Se on tosi tyytyväisen tuntunen kun se makoilee ja muka nukkuu sillä aikaa kun minä nuolen sen korvat puhtaiks niin syvältä kuin mihin mun kieleni ylettyy. Ja sit oon oppinu menemään Siida-mummon viereen nukkumaan sillai nätisti, ettei se enää vaihda paikkaa vaan antaa mun olla siinä ihan lähellä. Itse asiassa Siidakin on nyt ruvennu välillä tulemaan mun viereeni nukkumaan, esimerkiks silloin kun minä oon ehtiny mennä ensin akan sängyn alle.

Akkakin on saanu iloa mun uusista pienistä taidoistani. Kun se menee saunan jälkeen pihalle vilvottelemaan, osaan kiskoa sitä saunatakin helmasta just oikeaan suuntaan niin, ettei sen ympärillä sit enää olekaan kuin saunatakin vyö. Ja nykyään osaan myös pidättää pissiä niin että kun akka vie mut pihalle pissille, hengailen siellä niitä näitä touhuten niin kauan kunnes se luulee mun käyneen pissillä sen huomaamatta. Sit kun se menee takas sisälle meen heti perässä ja käyn eteisessä sanomalehdillä pissillä. Jonkun aikaa onnistuin myös pissimään kodinhoitohuoneen muovimatolle akan huomaamatta, se pissi kun valui saman tien maton raoista lattialle sen maton alle. Mut sit kerran olin vähän varomaton ja akka sattui näkemään kun kävin siellä pissillä, ja sen jälkeen akka pesi sen lattian jollain pahanhajuisella aineella eikä enää laittanu sitä muovimattoa siihen takas. Mut onneks se edelleen laittaa uusia sanomalehtiä eteiseen aina samalla kun vie entisiä grillille poltettavaks.

Niin että tosi paljon oon jo ehtiny tässä kolmessa viikossa oppia. Akka uhkaa, että sekin rupee vielä opettamaan mulle kaikenlaista, mutta toistaiseksi mulle on riittäny kaikki semmonen mitä oon oppinu itse tai sit Siida tai Tirri on opettanu. Mut oon huomannu, et jos juoksen tarpeeks nopeesti akan luo kun se huutaa mun nimeeni, niin saan siltä makupalan. Musta tuntuu et tuota vois hyödyntää enemmänkin. Mun tarttee vähän funtsia, voisin keksiä paljon muitakin juttuja joita voisin opettaa akalle et se antais mulle niitä herkkuja aina kun teen jotain tiettyä. Taisin jo viimeks mainita, et se tuntuu olevan ihan kehityskelpoinen emäntä…