”Kirjoita 5–6 sivun mittainen essee.” Siis mikä? Eivätkös esseet olleet niitä lukioaikojen koevastauksia, opiskeluaikojen tenttivastauksia? Niitä, joihin bulimiaopiskelua harjoittava oksensi kaiken edellisenä iltana ja yönä ahmimansa tiedon. Yleensä sitä ei ollut paljoa, ei ainakaan viittä tai kuutta sivua.

Onneksi lähiopetuksen kalvomateriaaleista löytyy ohjeita ja määritelmiä. Ja yliopiston kirjaston ainoa lainattavissa oleva kappale Venhon toimittamaa Mitä essee tarkoittaa? -teosta oli vielä saatavilla, kukaan muu kanssakurssilaisista ei ollut ehtinyt sitä napata. Niistä siis tietoa ammentamaan.

Johtopäätös: essee on lähes mitä tahansa, samalla se ei ole oikeastaan mitään. Aihe on vapaa, mutta onko se pakollinen? Voinko todella kirjoittaa pelkkää tajunnanvirtaa, silkkaa huuhaata? Postmodernia esseetä, hieman kauniimmin ilmaistuna? Aloitteleva kirjoittamisen opiskelija on ihan hukassa.

*

Hukassa, eksyksissä. Pimeässä, vieraassa metsässä. Tai valoisassa, tutussa. Miten monta kertaa olenkaan lähtenyt tutussa metsässä seuraamaan tutkimatonta polkua tai uutta metsäkoneen uraa. Tiennyt aivan varmasti, missä olen menossa, millä suunnalla tie on. Mutta kun on tullut aika palata kotiin, ei tie olekaan ollut siellä missä sen piti olla. Sen sijaan olen päätynyt milloin suolle, milloin risukkoon. Miksi eksyessään päätyy aina vaikeakulkuiseen maastoon, ei koskaan mustikkatyypin kangasmetsään, jossa aurinko pilkottaa männynlatvojen lomasta?

Onneksi talvella voi aina seurata omia jälkiään takaisin, silloin uskaltaa vaikka poiketa polulta, ellei lunta ole aivan liikaa. Ja onhan nykytekniikka tuonut turvaksemme älypuhelinten sovellukset, Sports Trackerit ja muut, joiden avulla voi seurata kulkureittiään kartalta. Paitsi jos on niin keskellä metsää, ettei puhelimen näytölle mahtuvassa kartan osassa ole näkyvissä yhtään tietä, vain sykkyräinen punainen viiva, joka omalta osaltaan todistaa oikeaksi olettamuksen, että eksynyt rupeaa kiertämään ympyrää. Tai jos puhelimen akku on lähes tyhjä, niin ettei omaa kulkureittiään arvaa seurata kaiken aikaa, vaan on pakko tyytyä tarkistamaan kulkusuunta vain aika ajoin. Kaartamaan kerta toisensa jälkeen enemmän oikealle.

Kunnes tapahtuu se väistämätön: osuu omille jäljilleen. Siinä minä tuijotin lumessa olevia jälkiä: yksi ihminen, kaksi koiraa. Nalle Puh ja kaksi Nasua. En ollut kaartanut riittävästi oikealle, suunta oli hukkunut jotain risukkoa kiertäessäni. Vaan minäpä en tee samaa virhettä kuin Nalle Puh ja Nasu, en lähde seuraamaan omia ympyrää kiertäviä jälkiäni. Kaarran enemmän oikealle. Kunnes osuin taas samaan paikkaan, samoille jäljille: kaksi ihmistä, neljä koiraa…

Minulla oli aikoinaan koira, joka erehtymättä toi metsään eksyneen emäntänsä takaisin kotiin. Niin kauan kuin koira oli irti, se kulki sinne minne minäkin. Mutta heti kun laitoin hihnan kiinni, se otti johdon ja toi minut suorinta reittiä lähimmälle tielle. Aina, poikkeuksetta. (Sama koira osasi mitoittaa lenkit sen mukaan, milloin sade alkaa. Miten monta kertaa olimmekaan tulleet kotiin vain viisi minuuttia ennen kuin alkoi sataa kaatamalla! Tuon koiran kanssa en kastunut kuin silloin, kun en uskonut kesken lenkin u-käännöksen tekevää koiraa vaan jääräpäisesti halusin jatkaa matkaa vielä vähän pidemmälle.)

Kun seuraavan koirani kanssa hukkasin suunnan metsässä, yritin samaa kikkaa: koira hihnaan. Tämäkin koira otti heti määrätietoisesti johdon omiin tassuihinsa, mutta lähimmän tien sijaan se veikin minut lähimmälle hirvenmakaukselle. Siitä jäljestys jatkui seuraavalle makaukselle, ja sitä seuraavalle. Koira johdatti minua hyvin määrätietoisesti, mutta reitti ei ollut sen suorempi kuin satunnaisen hirven toljastelu nuoressa koivikossa. Eikä se johtanut tielle.

*

Susihukassa, kotisudessa, koirassa. Koira on kesyyntynyt sudesta, mutta miten paljon koirassa on jäljellä villiä sutta? Perinteisesti koiran on ajateltu olevan pentumaiseksi jäänyt susi. Koirien käyttäytymistä on peilattu suden käyttäytymiseen: on ajateltu, että koira ja ihminen muodostavat ”lauman” ja ihmisen on oltava ”laumanjohtaja”, alistettava koira nöyräksi, ettei se pyrkisi kaappaamaan johtajuutta ihmiseltä – näinhän susilaumoissakin toimitaan.

Vasta viime vuosina on tajuttu, ettei vankeudessa elävien susilaumojen käyttäytymistä seuraamalla opita yhtään mitään villien ja vapaiden susien laumadynamiikasta. Vankeudessa elävät sudet ovat stressaantuneempia, mikä vaikuttaa niiden käytökseen. Villin susilauman toiminta perustuu yhteistyöhön, ei johtajuuteen ja alistamiseen. Hirveä ei saa motitetuksi ja saaliiksi, jos lauman energia kuluu keskinäiseen voimainmittelöön.

Vielä tärkeämpää on ymmärtää, että koira on oma lajinsa, ei pelkkä kesytetty susi. Vaikka villin suden pentu kesytettäisiin aivan pienestä pitäen, sitä ei pysty kouluttamaan samalla tavalla kuin koiraa eikä siitä saa samanlaista perheenjäsentä. Tutkimuksissa on osoitettu, että jo pienet koiranpennut osaavat luonnostaan seurata ihmisen ilmeitä ja eleitä. Niiden ei tarvitse käydä haistelemassa jokaista purkkia, jos ihminen osoittaa kädellään minkä purkin alle makupala on piilotettu. Sudelta tämä ei onnistu aikuisenakaan, vaikka se olisikin ihmisen kasvattama.

*

Hukassa, suden sisässä, kuin Punahilkka sadun alkuperäisessä versiossa. Siinä, jossa susi sai syödä niin Punahilkan kuin isoäidinkin. Jossa metsästäjä tuli apuun, avasi suden vatsan, laittoi kiviä tilalle ja ompeli vatsan taas kiinni. Sadussa, jota on luettu lapsille sukupolvi toisensa jälkeen. Ihan tervepäisiä aikuisia heistä silti kasvoi. Mahdolliset traumat johtuivat todennäköisemmin sodasta tai muuten vaikeista oloista, ei äitien ja isoäitien kertomista saduista.

Nykyään ei susi saa syödä Punahilkkaa eivätkä Hannu ja Kerttu saa työntää noitaa uuniin paistumaan. Edes laulun pieni kissanpoikanen ei saa voittaa kilpajuoksua ja saada hiirtä saaliiksi, hiiren on oivallettava vaara ja ehdittävä karkuun. Nykyajan lapset ovat niin herkkiä ja haavoittuvaisia, ties mitä vaikutteita ja elinikäisiä traumoja he saisivat tuollaisista väkivaltaisista kertomuksista.

Vai saisivatko? Entä jos asialla olleet kukkahattuiset kasvatustieteilijät ovatkin väärässä, samoin kuin hyvää tarkoittavat curling-vanhemmat, jotka paketoivat lapset pumpuliin ja lakaisevat tien heidän edestään ettei mikään paha heitä koskettaisi? Kuitenkin samojen lasten annetaan nähdä televisiosta sotaa ja väkivaltaa, käsittämätöntä pahuutta. Sellaista, joka on totisinta totta, joka ei lopussa käänny hyväksi. Uutislähetysten kärsivät ihmiset eivät elä onnellisina elämänsä loppuun asti, sen pituinen se.

Eikö lapsen olisi parempi oppia hallitsemaan pelkoa ja epävarmuutta satujen kautta? Onko väärin opettaa lapselle, että kissat syövät hiiriä ja ketut piparkakkupoikia? Tai että vastoinkäymiset ovat voitettavissa ja paha saa aina palkkansa? En jaksa uskoa, että kouluampumisia ja muita järjettömyyksiä olisi yhtään nykyistä enemmän, vaikka lapsille luettaisiin Grimmin satuja nykyisten arkirealististen Mintun kirjastokäyntien ohella.

*

Punahukassa, sairaana. Netistä löytyvän terveyskirjaston mukaan punahukka on yleistynyt sidekudossairaus, joka johtuu autoimmuunireaktiosta solujen rakenteita vastaan. Sen perimmäistä syytä ei tunneta, mutta sairauteen liittyy selvä perinnöllinen taipumus.

Toisaalta Tiede-lehden artikkelin mukaan punahukka kuuluu sairauksiin, jotka on liitetty neandertalgeeneihin, eli ovat seurausta varhaisten nykyihmisten ja neandertalien välisestä muinaisesta seksistä. Muita tällaisia sairauksia ovat esimerkiksi Crohnin tauti ja sappikirroosi. Neandertaleilta on löydetty myös geeni, joka nykyihmisillä liittyy vaikeuksiin lopettaa tupakanpoltto.

Miten kiehtova ajatus! Kymmeniätuhansia vuosia sitten esi-isämme suosivat vapaita suhteita ja harrastivat seksiä naapurin neandertalien kanssa, minkä seurauksena meidän voi nykyaikana olla vaikea päästä irti tupakasta vaikka miten haluaisimme. Tuohon verrattuna Vanhan Testamentin kiivas Jumala, joka ”kostaa isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen” ei vaikuta lainkaan pitkävihaiselta.

*

Hukassa kuin pussihukka: sukupuutossa. Pussihukka oli australialainen pussieläin, suurin historiallisena aikana elänyt pussipeto. Se eli Tasmanian saarella, mutta eurooppalaisten siirtolaisten tultua kanta romahti. Viimeinen tunnettu yksilö kuoli Hobartin eläintarhassa vuonna 1936 ja laji on julistettu sukupuuttoon kuolleeksi.

Nyttemmin joukko brittitutkijoita on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että pussihukkia elää yhä Tasmanian syrjäisimmissä kolkissa. Tuntemattomiin eläimiin keskittyneen tutkimusorganisaation eläintieteilijät ovat kertoneet kuulleensa hyvin luotettavista lähteistä – niiltä harvoilta ihmisiltä, jotka tuntevat aluetta – havaintoja pussihukista. Tutkijat ovat myös löytäneet jätöksiä, joiden uskotaan kuuluvan pussihukille. Jätökset on lähetetty dna-analyysiin.

Myös pussihukan kloonaamista on suunniteltu, sillä lajista on tallessa runsaasti hyväkuntoista dna:ta. Aivan vastaavasti spekuloinnit mammutin kloonaamisesta ylittävät uutiskynnyksen kerta toisensa jälkeen. Nähtäväksi jää, toteutuvatko nämä suunnitelmat koskaan – ja onnistuvatko mahdolliset kloonausyritykset. Myös tavallisten kansalaisten suhtautuminen sukupuuttoon kuolleiden lajien henkiin herättämiseen on vielä toistaiseksi arvailujen varassa: pystyvätkö geenimanipuloitua maissia pelkäävät ihmiset hyväksymään kloonatun mammutin? Vai saammeko tästä taas uuden taistelutantereen tiedemiesten ja maallikkojen välille, väittelyn, jossa tunteilla ja uskomuksilla on vähintään yhtä näkyvä rooli kuin tieteellisellä tutkimustiedollakin?

*

Hukassa, hukkuneena, veteen tukehtuneena. Pinnan alle painuneena, näkymättömissä. Joskus hukkunut voi jäädä etsinnöistä huolimatta kadoksiin.

Vähän samaan tapaan kuin tämän esseen pointti.

 

(Pitkän harkinnan jälkeen päädyin lopulta julkaisemaan tietokirjoittamisen kurssilla kirjoittamani esseen. Vähän pidempi teksti tällä kertaa...)