Istuskelin saunan jälkeen pihalla ja siemailin olutta. Katselin iltaruskoa, kuuntelin tuulen huminaa ja lintujen laulua. Rapsuttelin koiraa ja tunsin, että elämäni on oikeastaan ihan mallillaan. Mieleen nousi epäusko: saako persaukinen työtön olla onnellinen?

Stereotyyppinen työtön on yksinäinen, masentunut, syrjäytynyt, tai ainakin vaarassa syrjäytyä. Hänellä on huono itsetunto, aloitekyky ja ammattiylpeys ovat kadonneet jonnekin kymmenien, ellei satojen torpattujen työpaikkahakemusten alle. En kuitenkaan tunnista itseäni tuosta kuvauksesta.

Olenhan minäkin saanut jatkuvasti ”kiitos mutta ei kiitos” -vastauksia työpaikkahakemuksiini – eilen viimeksi. Kun koulutus on alalta A, työkokemus alalta B ja kuitenkin hakee töitä aloilta C ja D, voi työllistyminen olla kiven alla. Varsinkin kun työnhakijana on viisikymppinen nainen. Meillä ei ole kauheasti kysyntää työmarkkinoilla.

Kyllä minäkin olen soittanut itkuisia avautumispuheluita siskolle ja jälkikasvulle. Jos (kun) läjä laskuja on erääntymässä, pankkitilin saldo lähestyy nollaa ja seuraavat korvaukset ovat tulossa joskus hamassa tulevaisuudessa, on välillä vaikea pitää yllä positiivista asennetta. Silloin ryömitään pohjamudissa. Mutta ennemmin tai myöhemmin on taas aika nostaa nenä veden pinnalle, vetää syvään henkeä ja todeta, että perkele: tästäkin selvittiin.

Maailma on kuitenkin täynnä mielekästä tekemistä jos ei oleta, että kaikesta pitäisi saada rahallinen korvaus. Mihin ovat kadonneet talkoohenki ja vapaaehtoistyö?  Onko omaan napaansa tuijottava heti-mulle-kaikki-tänne-nyt-sukupolvi valtaamassa maailman? Toivottavasti ei.

Kävin tänään tuomaroimassa match show’ssa. Käytin siihen muutaman tunnin sunnuntaipäivästäni sekä vähän dieseliä. Nautin jokaisesta hetkestä. Koirat olivat aivan hurmaavia ja koirien omistajat todella mukavia. Pystyin toivottavasti lievittämään yhden koiran ikävän tuomarikokemuksen seurauksia sekä rohkaisemaan ja neuvomaan muutamaa tuoretta koiranomistajaa. Päiväni ei mennyt hukkaan.

Nyt pianon päällä komeilee kiitokseksi saamani orkidea. Aivan varmasti se ilahduttaa enemmän ja luultavasti (toivottavasti) myös kestää pitempään kuin vastaava rahamäärä. Se muistuttaa minua siitä, että työpanostani arvostetaan myös silloin, kun siitä ei makseta varsinaista palkkaa. Vaikka toisaalta, en lupautunut tuomariksi saadakseni tuomarilahjan vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan touhuta koirien kanssa – niin omien kuin vieraidenkin.

Teen myös satunnaisesti muutaman tunnin työkeikkoja. Voin tunnustaa sen ihan näin julkisesti, koska maksan saamistani palkkioista verot ja ilmoitan nämä vähäisetkin tuloni työttömyyskassalle. Varsinaista taloudellista hyötyä en juurikaan saa, verojen ja kulujen jälkeen käteen jäävä palkkio on lähinnä teoreettinen. Mutta saan mielekästä tekemistä ja pääsen tilanteisiin ja tapahtumiin, joihin en muuten eksyisi. Ja pääsen myös haastamaan itseäni, testaamaan osaamiseni rajoja. Sitä ei rahalla mitata!

Lisäksi opiskelen. Hakiessani avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin en tiennyt, miten haastavaa se on. Enkä sitä, miten palkitsevaa se on! Kerta toisensa jälkeen olen saanut eteeni kirjoitustehtävän, jonka olen ensin luokitellut kategoriaan ”Mission impossible”. Joka kuitenkin on ruvennut elämään omaa elämäänsä ja kirjoittamaan itse itseään, kun vain olen antanut sille vähän aikaa. Toisin sanoen: käynyt koirien kanssa lenkillä ja istunut saunan lauteilla…

Elän siis täyttä elämää: taloudellisesti köyhää, mutta henkisesti rikasta. Herään aamuisin innokkaana uuteen päivään ja menen iltaisin nukkumaan levollisin mielin. Missään vaiheessa ei ole tullut ikävä entiseen oravanpyörään. Hectoria siteeraten: oon lähes onnellinen mies (tai siis nainen).

Onko se väärin?