Tintti täällä taas, moi! Edellisestä kerrasta onkin taas aikaa, toi akka on muka ollut niin kiireinen. Jotain se on yrittäny selittää opiskeluista ja töistä ja ties mistä koiranäyttelyn järjestelypaniikista, mut sanokaa mun sanoneen: laiska se on.

Mut nyt mun on pakko päästä kertoon, kun eilen se vei mut ihan uuteen jännään paikkaan. Tai siis ainahan se on jännää jos toi akka ottaa mut jonnekin mukaan ilman Siidaa ja Tirriä, mut tää eilinen oli jotenkin vielä superhyperjännää.

Eka me ajettiin jonnekin ihan outoon paikkaan, keskelle ei-mitään. Kun akka otti mut ulos autosta, niin huomasin et siellä oli muitakin autoja ja ihmisiä, ja joitakin koiriakin. Ne koirat oli kyllä melkein kaikki autoissa, joten kävin vain moikkaamassa paria ihmistä.

Sit akka laittoi mut takas autoon ja katos itse jonnekin niitten muitten ihmisten kanssa. Mut kyllä se onneks tuli sieltä lopulta takas ja päästi mut pois autosta. Olin ihan innoissani, varsinkin kun akka lähti meneen läheiseen metsään. Metsässä on aina niin kivaa!

Mut tämä olikin ihan ihmeellinen metsä: siellä metsän keskellä oli yhtäkkiä ihmisiä! Ollaanhan me lenkillä nähty metsätiellä joskus harvakseltaan muita ihmisiä, mutta ei koskaan ihan umpimetsässä. Mut siellä ne vaan oli, ilman mitään selvää syytä.

Sit ihan yhtäkkiä ne ihmiset hajaantu vähän matkan päähän toisistaan ja akka päästi mut irti hihnasta. Ensin olin ihan ihmeissäni et mitäs tää nyt on, mut sit kun ne ihmiset näytti tietävän mun nimen niin pakkohan se oli käydä katsomassa et mitä niillä on asiaa kun ne kerta kutsuu mua.

Ja tärkeetä asiaa niillä olikin: makkaraa! Aina kun menin jonkun ihmisen luo, sain palkaksi muutaman palan makkaraa. Siinä vaiheessa kun osalla niistä alkoi olla makkarat lopussa, kannatti mennä vain niitten luo jotka kutsui mua nimeltä: niillä oli makkaraa vielä jäljellä.

Sit kun makkaraa ei enää ollut tarjolla, meinas akka ottaa mut hihnaan. Ensin en suostunu siihen, aattelin et on mukavampi leikkiä kotipihasta tuttua ota-kiinni-jos-saat-leikkiä, vaikkei mulla tällä kertaa ollutkaan mitään lelua suussani. Mut sit kun akka taikoi jostain niitten tarjoamiensa tylsien kuivamuonanappuloitten tilalle pari makkarapalaa, niin pikaisen kustannus-hyöty-analyysin jälkeen katsoin parhaaksi käydä hakemassa ne makkarat ja antautua hihnaan.

Sit me lähdettiin akan kanssa talsimaan sinne metsään. Osa niistä ihmisistä lähti meidän mukaan, osa oli kadonnut jonnekin, ties minne. Jos rehellisiä ollaan, en oikeastaan edes huomannut, että osa porukasta puuttuu. Oli siinä tärkeämpääkin tekemistä, kuten haistella kaikkia niitä jänniä hajuja ja jälkiä, joita siellä metsässä oli.

Kun me oltiin vähän aikaa tallusteltu, satuin huomaamaan yhden niistä kadonneista ihmisistä. Ja sillä oli vielä makkaraa jäljellä, huippua! Sit kun olin syöny ne makkarat, lähti akka taas kävelemään pitkin metsää. Koitin siinä vähän etsiä jälkiä, mutta yhtäkkiä huomasin taas yhden ihmisen. Jolla myös oli makkaraa!

Sen jälkeen en enää yrittänytkään etsiä mielenkiintoisia jälkiä, huomasin että ilmaa haistelemalla löydän nopeammin ihmisiä, joilla on makkaraa. Tämähän alkoi olla huisin kivaa! Mutta just kun homma oli hauskimmillaan, päätti akka että nyt riitti ja lähti viemään mua metsän läpi takas autolle. Ja mikä pahinta, jätti mut sinne autoon ja palas itse taikametsään! Ihan epistä, ja kyllä minä sen osoitinkin, ulvoin sen minkä jaksoin. Mutta akka oli tylsä tyyppi eikä palannut hakemaan mua takaisin sinne ihanaan metsään.

Eihän siinä sitten muu auttanut kuin odotella autossa, että joku muistaisi minunkin olevan olemassa. Muista autoista haettiin koiria ja tuotiin niitä takaisinkin, mutta minä jouduin vain odottamaan. Kyllä minä sitä välillä protestoinkin, aika kovaankin ääneen.

Lopulta akka tuli takas ja päästi mut ulos autosta, muka pissille. Mutta minä olin niin täynnä patoutunutta energiaa että juoksin ihan hepulissa välillä kahdeksikkoa, välillä ympyrää, sen minkä hihnan pituus vain salli. Tein minä lopulta pissitkin, ja vähän sen jälkeen akka laittoi mut taas autoon ja lähti ajamaan takas kotiin päin.

Kotiin tultuakin olin vielä vähän ylikierroksilla ja kävin ensin jopa Siidan päälle, mutta akan karjaisusta lopetin heti. Sen jälkeen asetuin nukkumaan ja nukuinkin aamuun asti, en edes käynyt välillä avaamassa takaovea piipahtaakseni pihalla niin kuin yleensä.

Mutta oli se jännä metsä, makkaraa jakelevia ihmisiä löytyi mitä ihmeellisimmistä koloista, vähän kuin sieniä viime syksynä (niidenkään päälle en olisi ymmärtänyt mitään elleivät Siida ja Tirri olisi näyttäny mallia et mitä niistä kannattaa syödä ja mitä ei…)

Akkakin tuntui olevan ihan innoissaan siitä taikametsästä, se lupasi että me mennään sinne toistekin. Akka kyllä käytti taikametsästä nimitystä ”hakutreenit”… en oikein tiedä, mitä tuo sana tarkoittaa, mutta jos siellä saa makkaraa, niin akka saa kutsua paikkaa ihan millä nimellä haluaa, minä olen mukana.

Tosin olin jossain välissä kuulevinani jonkun puhuvan kissanruuasta… että se olisi jotain vielä parempaa kuin makkara… Sopii minulle, taikametsä here I come!

”Kirjoita 5–6 sivun mittainen essee.” Siis mikä? Eivätkös esseet olleet niitä lukioaikojen koevastauksia, opiskeluaikojen tenttivastauksia? Niitä, joihin bulimiaopiskelua harjoittava oksensi kaiken edellisenä iltana ja yönä ahmimansa tiedon. Yleensä sitä ei ollut paljoa, ei ainakaan viittä tai kuutta sivua.

Onneksi lähiopetuksen kalvomateriaaleista löytyy ohjeita ja määritelmiä. Ja yliopiston kirjaston ainoa lainattavissa oleva kappale Venhon toimittamaa Mitä essee tarkoittaa? -teosta oli vielä saatavilla, kukaan muu kanssakurssilaisista ei ollut ehtinyt sitä napata. Niistä siis tietoa ammentamaan.

Johtopäätös: essee on lähes mitä tahansa, samalla se ei ole oikeastaan mitään. Aihe on vapaa, mutta onko se pakollinen? Voinko todella kirjoittaa pelkkää tajunnanvirtaa, silkkaa huuhaata? Postmodernia esseetä, hieman kauniimmin ilmaistuna? Aloitteleva kirjoittamisen opiskelija on ihan hukassa.

*

Hukassa, eksyksissä. Pimeässä, vieraassa metsässä. Tai valoisassa, tutussa. Miten monta kertaa olenkaan lähtenyt tutussa metsässä seuraamaan tutkimatonta polkua tai uutta metsäkoneen uraa. Tiennyt aivan varmasti, missä olen menossa, millä suunnalla tie on. Mutta kun on tullut aika palata kotiin, ei tie olekaan ollut siellä missä sen piti olla. Sen sijaan olen päätynyt milloin suolle, milloin risukkoon. Miksi eksyessään päätyy aina vaikeakulkuiseen maastoon, ei koskaan mustikkatyypin kangasmetsään, jossa aurinko pilkottaa männynlatvojen lomasta?

Onneksi talvella voi aina seurata omia jälkiään takaisin, silloin uskaltaa vaikka poiketa polulta, ellei lunta ole aivan liikaa. Ja onhan nykytekniikka tuonut turvaksemme älypuhelinten sovellukset, Sports Trackerit ja muut, joiden avulla voi seurata kulkureittiään kartalta. Paitsi jos on niin keskellä metsää, ettei puhelimen näytölle mahtuvassa kartan osassa ole näkyvissä yhtään tietä, vain sykkyräinen punainen viiva, joka omalta osaltaan todistaa oikeaksi olettamuksen, että eksynyt rupeaa kiertämään ympyrää. Tai jos puhelimen akku on lähes tyhjä, niin ettei omaa kulkureittiään arvaa seurata kaiken aikaa, vaan on pakko tyytyä tarkistamaan kulkusuunta vain aika ajoin. Kaartamaan kerta toisensa jälkeen enemmän oikealle.

Kunnes tapahtuu se väistämätön: osuu omille jäljilleen. Siinä minä tuijotin lumessa olevia jälkiä: yksi ihminen, kaksi koiraa. Nalle Puh ja kaksi Nasua. En ollut kaartanut riittävästi oikealle, suunta oli hukkunut jotain risukkoa kiertäessäni. Vaan minäpä en tee samaa virhettä kuin Nalle Puh ja Nasu, en lähde seuraamaan omia ympyrää kiertäviä jälkiäni. Kaarran enemmän oikealle. Kunnes osuin taas samaan paikkaan, samoille jäljille: kaksi ihmistä, neljä koiraa…

Minulla oli aikoinaan koira, joka erehtymättä toi metsään eksyneen emäntänsä takaisin kotiin. Niin kauan kuin koira oli irti, se kulki sinne minne minäkin. Mutta heti kun laitoin hihnan kiinni, se otti johdon ja toi minut suorinta reittiä lähimmälle tielle. Aina, poikkeuksetta. (Sama koira osasi mitoittaa lenkit sen mukaan, milloin sade alkaa. Miten monta kertaa olimmekaan tulleet kotiin vain viisi minuuttia ennen kuin alkoi sataa kaatamalla! Tuon koiran kanssa en kastunut kuin silloin, kun en uskonut kesken lenkin u-käännöksen tekevää koiraa vaan jääräpäisesti halusin jatkaa matkaa vielä vähän pidemmälle.)

Kun seuraavan koirani kanssa hukkasin suunnan metsässä, yritin samaa kikkaa: koira hihnaan. Tämäkin koira otti heti määrätietoisesti johdon omiin tassuihinsa, mutta lähimmän tien sijaan se veikin minut lähimmälle hirvenmakaukselle. Siitä jäljestys jatkui seuraavalle makaukselle, ja sitä seuraavalle. Koira johdatti minua hyvin määrätietoisesti, mutta reitti ei ollut sen suorempi kuin satunnaisen hirven toljastelu nuoressa koivikossa. Eikä se johtanut tielle.

*

Susihukassa, kotisudessa, koirassa. Koira on kesyyntynyt sudesta, mutta miten paljon koirassa on jäljellä villiä sutta? Perinteisesti koiran on ajateltu olevan pentumaiseksi jäänyt susi. Koirien käyttäytymistä on peilattu suden käyttäytymiseen: on ajateltu, että koira ja ihminen muodostavat ”lauman” ja ihmisen on oltava ”laumanjohtaja”, alistettava koira nöyräksi, ettei se pyrkisi kaappaamaan johtajuutta ihmiseltä – näinhän susilaumoissakin toimitaan.

Vasta viime vuosina on tajuttu, ettei vankeudessa elävien susilaumojen käyttäytymistä seuraamalla opita yhtään mitään villien ja vapaiden susien laumadynamiikasta. Vankeudessa elävät sudet ovat stressaantuneempia, mikä vaikuttaa niiden käytökseen. Villin susilauman toiminta perustuu yhteistyöhön, ei johtajuuteen ja alistamiseen. Hirveä ei saa motitetuksi ja saaliiksi, jos lauman energia kuluu keskinäiseen voimainmittelöön.

Vielä tärkeämpää on ymmärtää, että koira on oma lajinsa, ei pelkkä kesytetty susi. Vaikka villin suden pentu kesytettäisiin aivan pienestä pitäen, sitä ei pysty kouluttamaan samalla tavalla kuin koiraa eikä siitä saa samanlaista perheenjäsentä. Tutkimuksissa on osoitettu, että jo pienet koiranpennut osaavat luonnostaan seurata ihmisen ilmeitä ja eleitä. Niiden ei tarvitse käydä haistelemassa jokaista purkkia, jos ihminen osoittaa kädellään minkä purkin alle makupala on piilotettu. Sudelta tämä ei onnistu aikuisenakaan, vaikka se olisikin ihmisen kasvattama.

*

Hukassa, suden sisässä, kuin Punahilkka sadun alkuperäisessä versiossa. Siinä, jossa susi sai syödä niin Punahilkan kuin isoäidinkin. Jossa metsästäjä tuli apuun, avasi suden vatsan, laittoi kiviä tilalle ja ompeli vatsan taas kiinni. Sadussa, jota on luettu lapsille sukupolvi toisensa jälkeen. Ihan tervepäisiä aikuisia heistä silti kasvoi. Mahdolliset traumat johtuivat todennäköisemmin sodasta tai muuten vaikeista oloista, ei äitien ja isoäitien kertomista saduista.

Nykyään ei susi saa syödä Punahilkkaa eivätkä Hannu ja Kerttu saa työntää noitaa uuniin paistumaan. Edes laulun pieni kissanpoikanen ei saa voittaa kilpajuoksua ja saada hiirtä saaliiksi, hiiren on oivallettava vaara ja ehdittävä karkuun. Nykyajan lapset ovat niin herkkiä ja haavoittuvaisia, ties mitä vaikutteita ja elinikäisiä traumoja he saisivat tuollaisista väkivaltaisista kertomuksista.

Vai saisivatko? Entä jos asialla olleet kukkahattuiset kasvatustieteilijät ovatkin väärässä, samoin kuin hyvää tarkoittavat curling-vanhemmat, jotka paketoivat lapset pumpuliin ja lakaisevat tien heidän edestään ettei mikään paha heitä koskettaisi? Kuitenkin samojen lasten annetaan nähdä televisiosta sotaa ja väkivaltaa, käsittämätöntä pahuutta. Sellaista, joka on totisinta totta, joka ei lopussa käänny hyväksi. Uutislähetysten kärsivät ihmiset eivät elä onnellisina elämänsä loppuun asti, sen pituinen se.

Eikö lapsen olisi parempi oppia hallitsemaan pelkoa ja epävarmuutta satujen kautta? Onko väärin opettaa lapselle, että kissat syövät hiiriä ja ketut piparkakkupoikia? Tai että vastoinkäymiset ovat voitettavissa ja paha saa aina palkkansa? En jaksa uskoa, että kouluampumisia ja muita järjettömyyksiä olisi yhtään nykyistä enemmän, vaikka lapsille luettaisiin Grimmin satuja nykyisten arkirealististen Mintun kirjastokäyntien ohella.

*

Punahukassa, sairaana. Netistä löytyvän terveyskirjaston mukaan punahukka on yleistynyt sidekudossairaus, joka johtuu autoimmuunireaktiosta solujen rakenteita vastaan. Sen perimmäistä syytä ei tunneta, mutta sairauteen liittyy selvä perinnöllinen taipumus.

Toisaalta Tiede-lehden artikkelin mukaan punahukka kuuluu sairauksiin, jotka on liitetty neandertalgeeneihin, eli ovat seurausta varhaisten nykyihmisten ja neandertalien välisestä muinaisesta seksistä. Muita tällaisia sairauksia ovat esimerkiksi Crohnin tauti ja sappikirroosi. Neandertaleilta on löydetty myös geeni, joka nykyihmisillä liittyy vaikeuksiin lopettaa tupakanpoltto.

Miten kiehtova ajatus! Kymmeniätuhansia vuosia sitten esi-isämme suosivat vapaita suhteita ja harrastivat seksiä naapurin neandertalien kanssa, minkä seurauksena meidän voi nykyaikana olla vaikea päästä irti tupakasta vaikka miten haluaisimme. Tuohon verrattuna Vanhan Testamentin kiivas Jumala, joka ”kostaa isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen” ei vaikuta lainkaan pitkävihaiselta.

*

Hukassa kuin pussihukka: sukupuutossa. Pussihukka oli australialainen pussieläin, suurin historiallisena aikana elänyt pussipeto. Se eli Tasmanian saarella, mutta eurooppalaisten siirtolaisten tultua kanta romahti. Viimeinen tunnettu yksilö kuoli Hobartin eläintarhassa vuonna 1936 ja laji on julistettu sukupuuttoon kuolleeksi.

Nyttemmin joukko brittitutkijoita on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että pussihukkia elää yhä Tasmanian syrjäisimmissä kolkissa. Tuntemattomiin eläimiin keskittyneen tutkimusorganisaation eläintieteilijät ovat kertoneet kuulleensa hyvin luotettavista lähteistä – niiltä harvoilta ihmisiltä, jotka tuntevat aluetta – havaintoja pussihukista. Tutkijat ovat myös löytäneet jätöksiä, joiden uskotaan kuuluvan pussihukille. Jätökset on lähetetty dna-analyysiin.

Myös pussihukan kloonaamista on suunniteltu, sillä lajista on tallessa runsaasti hyväkuntoista dna:ta. Aivan vastaavasti spekuloinnit mammutin kloonaamisesta ylittävät uutiskynnyksen kerta toisensa jälkeen. Nähtäväksi jää, toteutuvatko nämä suunnitelmat koskaan – ja onnistuvatko mahdolliset kloonausyritykset. Myös tavallisten kansalaisten suhtautuminen sukupuuttoon kuolleiden lajien henkiin herättämiseen on vielä toistaiseksi arvailujen varassa: pystyvätkö geenimanipuloitua maissia pelkäävät ihmiset hyväksymään kloonatun mammutin? Vai saammeko tästä taas uuden taistelutantereen tiedemiesten ja maallikkojen välille, väittelyn, jossa tunteilla ja uskomuksilla on vähintään yhtä näkyvä rooli kuin tieteellisellä tutkimustiedollakin?

*

Hukassa, hukkuneena, veteen tukehtuneena. Pinnan alle painuneena, näkymättömissä. Joskus hukkunut voi jäädä etsinnöistä huolimatta kadoksiin.

Vähän samaan tapaan kuin tämän esseen pointti.

 

(Pitkän harkinnan jälkeen päädyin lopulta julkaisemaan tietokirjoittamisen kurssilla kirjoittamani esseen. Vähän pidempi teksti tällä kertaa...)

 

Taas on yhdet vaalit takana. Minun ehdokkaani ei päässyt läpi tälläkään kertaa. En äänestänyt ketään näkyvimmin mainostanutta ehdokasta. En jaksa uskoa, että ehdokas jolla on niin paljon joutilasta rahaa, olisi kiinnostunut ajamaan niitä asioita jotka itse koen tärkeiksi.

Löysin oman ehdokkaani vaalikoneen avulla. Tiesin jo äänestäessäni, ettei hän tule pääsemään läpi, mutta halusin antaa ääneni ehdokkaalle, jonka ajatukset ja arvomaailma ovat kaikkein lähimpänä omiani. Tietysti myös hänen edustamansa puolueen tuli vastata arvojani, olihan äänestäni loppujen lopuksi enemmän hyötyä puolueelle kuin ehdokkaalleni.

Koko vaalikampanjan aikana en nähnyt yhtään ehdokkaani henkilökohtaista vaalimainosta, hän esiintyi vain koko puolueen yhteisissä mainoksissa. Sillä saattoi olla vaikutusta ehdokkaani saamaan äänimäärään, mutta minun ymmärrykseni ei riitä spekuloimaan asiasta sen syvällisemmin. Kuten totesin, minun silmissäni vähäinen mainonta vain parantaa ehdokkaan uskottavuutta, mutta taidan kuitenkin jäädä vähemmistöön tämän mielipiteeni kanssa.

Ehdokkaani henkilötietojen mukaan hänen puolisonsa on (ainakin etunimestä päätellen) samaa sukupuolta kuin ehdokas itse. Oliko se syy äänestää tätä ehdokasta? Ei. Mutta vielä vähemmän se oli syy olla äänestämättä häntä.

Viime presidentinvaaleissa äänestin ehdokasta, jonka puoliso on samaa sukupuolta kuin ehdokas itse. Oliko se syy äänestää tätä ehdokasta? Ei ollut silläkään kertaa. Valintani perustui hänen ajatteluunsa ja arvoihinsa.

Kuulun siihen ikäluokkaan, jonka nuoruudessa ei seksuaalivähemmistöistä puhuttu. Tuskin edes tiedettiin (tai oikeammin: tunnustettiin), että heitä oli edes olemassa. Lapsuudestani en muista kuin yhden pojan, joka (juorujen mukaan) oli homo. Hän teki itsemurhan. Varmasti heitä oli muitakin, mutta silloisen yleisen ilmapiirin vuoksi he joutuivat pysymään kaapeissaan.

Nykyään asenteet ovat onneksi muuttuneet, vaikkakaan eivät tarpeeksi. Olen kuitenkin saanut sellaisen käsityksen, että nykynuorten kynnys tunnustaa oma seksuaalinen identiteettinsä myös silloin kun se osuu vähemmistöön, on matalampi. Ainakin tunnen paljon enemmän lesboja ja homoja lasteni ikäluokasta kuin itseni ikäisiä. Jossain vaiheessa jopa vitsailin lapsilleni, että heidän ystäväpiiristään päätellen kotikaupungissamme seksuaalivähemmistöt ovat enemmistönä.

Mitä haluan ajaa tällä postauksellani? Haluanko jotenkin rummuttaa homoseksuaalisuuden paremmuutta, tai kenties tulla itse ulos kaapista? En, ja en. Tiedän ja tunnen olevani itse vain ja yksinomaan hetero. En kuitenkaan halua väittää, että yksi seksuaalinen suuntautuminen olisi yhtään se parempi (tai huonompi) kuin toinenkaan.

Kuitenkin minulla on perstuntuma, että vähemmistöön kuuluvat ovat – kenties olosuhteiden pakosta – omaksuneet avaramman katsannon asioihin. Ei pelkästään sukupuolisuuteen liittyvissä asioissa vaan myös laajemmin, muidenkin vähemmistöryhmien osalta.

Siksi tämä hetero saattaa tulevaisuudessakin antaa äänensä homoille. Kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että kyseinen ehdokas on muutenkin fiksu ja ajaa minulle tärkeitä asioita. Seksuaalinen suuntautuminen ei saa olla ratkaiseva peruste, ei suuntaan eikä toiseen.

Istuskelin saunan jälkeen pihalla ja siemailin olutta. Katselin iltaruskoa, kuuntelin tuulen huminaa ja lintujen laulua. Rapsuttelin koiraa ja tunsin, että elämäni on oikeastaan ihan mallillaan. Mieleen nousi epäusko: saako persaukinen työtön olla onnellinen?

Stereotyyppinen työtön on yksinäinen, masentunut, syrjäytynyt, tai ainakin vaarassa syrjäytyä. Hänellä on huono itsetunto, aloitekyky ja ammattiylpeys ovat kadonneet jonnekin kymmenien, ellei satojen torpattujen työpaikkahakemusten alle. En kuitenkaan tunnista itseäni tuosta kuvauksesta.

Olenhan minäkin saanut jatkuvasti ”kiitos mutta ei kiitos” -vastauksia työpaikkahakemuksiini – eilen viimeksi. Kun koulutus on alalta A, työkokemus alalta B ja kuitenkin hakee töitä aloilta C ja D, voi työllistyminen olla kiven alla. Varsinkin kun työnhakijana on viisikymppinen nainen. Meillä ei ole kauheasti kysyntää työmarkkinoilla.

Kyllä minäkin olen soittanut itkuisia avautumispuheluita siskolle ja jälkikasvulle. Jos (kun) läjä laskuja on erääntymässä, pankkitilin saldo lähestyy nollaa ja seuraavat korvaukset ovat tulossa joskus hamassa tulevaisuudessa, on välillä vaikea pitää yllä positiivista asennetta. Silloin ryömitään pohjamudissa. Mutta ennemmin tai myöhemmin on taas aika nostaa nenä veden pinnalle, vetää syvään henkeä ja todeta, että perkele: tästäkin selvittiin.

Maailma on kuitenkin täynnä mielekästä tekemistä jos ei oleta, että kaikesta pitäisi saada rahallinen korvaus. Mihin ovat kadonneet talkoohenki ja vapaaehtoistyö?  Onko omaan napaansa tuijottava heti-mulle-kaikki-tänne-nyt-sukupolvi valtaamassa maailman? Toivottavasti ei.

Kävin tänään tuomaroimassa match show’ssa. Käytin siihen muutaman tunnin sunnuntaipäivästäni sekä vähän dieseliä. Nautin jokaisesta hetkestä. Koirat olivat aivan hurmaavia ja koirien omistajat todella mukavia. Pystyin toivottavasti lievittämään yhden koiran ikävän tuomarikokemuksen seurauksia sekä rohkaisemaan ja neuvomaan muutamaa tuoretta koiranomistajaa. Päiväni ei mennyt hukkaan.

Nyt pianon päällä komeilee kiitokseksi saamani orkidea. Aivan varmasti se ilahduttaa enemmän ja luultavasti (toivottavasti) myös kestää pitempään kuin vastaava rahamäärä. Se muistuttaa minua siitä, että työpanostani arvostetaan myös silloin, kun siitä ei makseta varsinaista palkkaa. Vaikka toisaalta, en lupautunut tuomariksi saadakseni tuomarilahjan vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan touhuta koirien kanssa – niin omien kuin vieraidenkin.

Teen myös satunnaisesti muutaman tunnin työkeikkoja. Voin tunnustaa sen ihan näin julkisesti, koska maksan saamistani palkkioista verot ja ilmoitan nämä vähäisetkin tuloni työttömyyskassalle. Varsinaista taloudellista hyötyä en juurikaan saa, verojen ja kulujen jälkeen käteen jäävä palkkio on lähinnä teoreettinen. Mutta saan mielekästä tekemistä ja pääsen tilanteisiin ja tapahtumiin, joihin en muuten eksyisi. Ja pääsen myös haastamaan itseäni, testaamaan osaamiseni rajoja. Sitä ei rahalla mitata!

Lisäksi opiskelen. Hakiessani avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin en tiennyt, miten haastavaa se on. Enkä sitä, miten palkitsevaa se on! Kerta toisensa jälkeen olen saanut eteeni kirjoitustehtävän, jonka olen ensin luokitellut kategoriaan ”Mission impossible”. Joka kuitenkin on ruvennut elämään omaa elämäänsä ja kirjoittamaan itse itseään, kun vain olen antanut sille vähän aikaa. Toisin sanoen: käynyt koirien kanssa lenkillä ja istunut saunan lauteilla…

Elän siis täyttä elämää: taloudellisesti köyhää, mutta henkisesti rikasta. Herään aamuisin innokkaana uuteen päivään ja menen iltaisin nukkumaan levollisin mielin. Missään vaiheessa ei ole tullut ikävä entiseen oravanpyörään. Hectoria siteeraten: oon lähes onnellinen mies (tai siis nainen).

Onko se väärin?

Tintti täällä taas, melkoisen tauon jälkeen. Toi akka the kirjuri otti ja ilmoitti, ettei se postaile mitään vähään aikaan, eikä mun auttanu muu kuin alistua tilanteeseen. Jotain se horisi vaalikaranteenista, mutta silkkaa laiskuutta se oli, sanokaa mun sanoneen. Tai sit se rupes sensuroimaan mun juttujani, kun ne ei aina oo niin kauheen mairittelevia ton akan kannalta…

Anyway, minä oon jo iso likka, ikääkin sen seittemän kuukautta. Tossa joku aika sitten akka rupes puhumaan jostain lähestyvistä ”juoksuajoista”, minähän en semmosista mitään ymmärrä, mut Tirrin se vei johonkin operaatioon, jonka jälkeen mun piti antaa sen olla rauhassa varmaan ainakin viikon. Onneks oli kuitenkin vielä Siida-mummo, jota sain kiusata ihan entiseen malliin Tirrin toipumisen aikanakin.

On tässä tullut vastaan monta muutakin asiaa, joita en oikein ymmärrä, ei tuo ”juoksuaika” ole ainoa. Yksi semmonen tosi jännä juttu oli ”lumi”. Yks aamu, kun tapani mukaan joskus kuuden maissa avasin itse takaoven ja menin ulos pissille, maa oli peittyny johonkin jännään valkoiseen. Ensin ihmettelin sitä siellä pihalla vaikka kuinka ja kauan, ja sitten kun vihdoin maltoin tulla sisälle, en osannutkaan asettua tavalliseen tapaan kerälle nukkumaan akan polvitaipeeseen, vaan mun oli ihan pakko herättää akka ja kaikki muutkin ja riekkua ja hyppiä ja pomppia. Ja mennä takas ulos ihmettelemään sitä ”lunta” ja tulla taas sisälle ihan hepulissa, ja mennä taas ulos, ja tulla sisälle, ja…

Mut sit parissa päivässä se ”lumi” katos taas jonnekin, ihan tylsää…

Ja sit yks mitä en ymmärrä, on ton akan logiikka. Tykkään pureskella vähän kaikkea, ja kanniskelen erilaisia risuja ja keppejä sisällekin pureskeltaviksi. Yleensä se on akan mielestä ihan ok, se sanoo et se mieluummin lakaisee pari kertaa päivässä oksansilppuja lattioilta kuin ostaa aina parin kuukauden välein uuden sängyn (toi sänkyjen tuhoaminen oli ilmeisesti joku Tirrin bravuuri, näin olen ymmärtänyt). Mut sit se ei kuitenkaan tykänny, kun hyppäsin sänkyyn silppuamaan yhtä puuliiteristä varastamaani tuohenkappaletta just kun se oli vaihtamassa puhtaita lakanoita. Koittais ny päättää!

Sit se on tässä syksyn mittaan raahannu mua kerran viikossa autolla jonnekin ”pentukurssille”. Siellä on ihan kivaa, akalla on siellä aina taskut täynnä juustoa ja se jakelee sitä auliisti aina kun teen jotain mitä se pyytää. Tai aika usein en ees tajua et mitä se oikeestaan haluaa, mut kun vähän aikaa yrittää, niin kyllä se yleensä lopulta osuu kohilleen – tai ainakin riittävän lähelle, et saan juustoa palkaksi.

Mut sitä en ymmärrä, miksei siellä ”pentukurssilla” saa leikkiä toisten pentujen kanssa. Varsinkin yks Maija-labradori vaikuttais kauheen kivalta riekkukaverilta, mut aina meitä kielletään kun me yritetään vähän pitää hauskaa. Kuulemma siellä koulutuksessa pitäis keskittyä akkaan, pah. Kyllähän se jakelee aika auliisti niitä juustoja, mut muuten se on aika tylsä tyyppi, ainakin jos vertaa tuohon Maijaan.

Sit yhen kerran sen ”pentukurssin” päätyttyä lähdettiinkin porukalla lenkille metsään. Siellä meidät kaikki päästettiin irti, ja oisin vihdoinkin päässy riekkumaan Maijan kanssa oikein kunnolla. Mut sit siinä porukassa oli semmoset sisarukset jotka asuivat samassa perheessä, ja niillä oli semmonen ikävä tapa, et ne rupes välillä yhdessä kurmuuttamaan milloin minua, milloin Maijaa, milloin jotain muuta siitä meidän porukasta. Ei siinä oikein pystyny ihan rennosti leikkimään kun piti vahtia et milloin se parivaljakko taas hyökkää, vaikka meidän emännät (ja sen parivaljakon omistajat kans) yritti pitää meidän puolia.

Ja toi tylsä leikkikielto on voimassa myös ihan tavallisilla lenkeillä. Akka väittää, et meidän hihnat menee solmuun jos (kun) yritän riekuttaa Siidaa tai Tirriä kesken lenkin. No mitä varten se sit siellä narujen toisessa päässä muka on? Eihän sillä oo lenkeillä muutakaan virkaa kuin setviä meidän hihnoja, pysyköön suutari lestissään. Toisaalta sit jos me mennään jonnekin semmoseen paikkaan missä se päästää mut irti, Myyräpelloille tai metsään, niin mulla on niin paljon muutakin tekemistä, ei silloin ehdi leikkiä. Miksei se voi antaa mun leikkiä lenkillä silloin kun mua leikityttää, eli tylsien hihnassa kulkemisten aikana?

Sit viimeisin omituinen juttu oli tänään. Minusta on ihanaa suolistaa pehmoleluja, aika usein myös Siida ja Tirri osallistuvat siihen puuhaan. Mut tänään yhtäkkiä yks ihana pehmolelu olikin joku nou-nou. Ja just siinä ois ollu sisällä suolistettavia pehmusteita vaikka kuinka paljon, paljon enemmän kuin meidän tavallisissa leluissa! Akka väitti et se oli joku ”tyyny”, et sitä ei muka ois saanu suolistaa. Minusta se oli ihan samanlainen kuin ne luvallisetkin lelut, samanlaista pehmeää höttöä täynnä. Vähän isompi vain ja siks paljon kivempi, mikä siitä nyt yhtäkkiä teki kielletyn?

Kaikkea ei voi pieni porokoira ymmärtää…