Tänä viikonloppuna suunnistettiin Jukolan Viesti melkeinpä naapurissa, eli Jämsässä. Minulla taas oli eilen ihan oma Venlojen Viestini, eikä näillä suunnistustaidoilla pääse juuri juhlimaan menestystä…

Tällä kertaa lähdin aamulenkillä hakemaan vaihtelua suuntaamalla kulkuni moottorikelkkauralle, joka johtaisi tietylle hakkuuaukiolle, ja sieltä taas tulisin tiettyä metsäkoneen uraa pitkin takaisin metsätielle suhteellisen lähellä kotia. Olin siinä vaiheessa kulkenut puolisen tuntia, ja arvelin olevani toisen puolituntisen kuluttua takaisin kotona. Paino sanalla arvelin…

Kelkkaura ei johtanutkaan hakkuuaukiolle, vaan kääntyi mielestäni suuntaan, josta päätyisin tietylle polulle ja siitä metsätielle vähän eri kohdassa, mutta silti niin että koko lenkin pituudeksi tulisi noin tunti. Mutta, mutta: siinä vaiheessa kun odotin minä hetkenä hyvänsä näkeväni metsätien varressa olevan energiapuukasan, alkoikin puiden lomasta pilkottaa sepelivuori. Lähemmäs päästyäni näin myös louhoskentän sekä tien, joka näytti vievän väärään suuntaan lähdin sitten vasemmalle tai oikealle.

Päätin lähteä vasempaan, koska arvelin sitä kautta päätyväni sille tielle, joka on lähempänä kotiani. Olisikohan mennyt kilometri, kun päädyinkin kääntöpaikalle keskelle ei-mitään. Siispä täyskäännös, ja suunta takaisin päin. Ollessani uudestaan louhoksella harkitsin hetken lähteväni takaisin moottorikelkkauralle ja sitä kautta varmasti kotiin, mutta uteliaisuus vei voiton, ja jatkoin tietä pitkin toiseen suuntaan.

Matkan varrella näin pari polkua ja metsäkoneen uraa, jotka näyttivät kulkevan paremmin oikeaan suuntaan, mutta tällä kertaa päätin olla fiksu ja jatkaa tietä pitkin. Jos (kun) tien toisessa päässä oli pelkkä kääntöpaikka, niin tähän suuntaan kulkiessa olisi pakko päätyä ihmisten ilmoille.

Kertaalleen jouduin vielä risteykseen, mutta siinä toinen vaihtoehto oli niin paljon pienempi kärrypolku, että oli helppo valita kumpaan suuntaan jatkaisin. Ja jonkun aikaa kuljettuani päädyinkin taas uuteen risteykseen, jonka tällä kertaa tunnistin. Kyseinen paikka ei vain ollut lähelläkään kotia… Mutta nyt tiesin mihin suuntaan jatkaisin, ja pääsinkin lopulta kotiin. Tunnin lenkki vain oli venähtänyt lähes 2,5-tuntiseksi.

Tuo eilinen oli kuitenkin sellainen ”helppo” eksyminen, koska kuljin kaiken aikaa joko moottorikelkkauraa tai ihan metsätietä pitkin. Sen sijaan pari viikkoa sitten päädyin taas kerran ihan umpirääseikköön, vaikka sillä kerralla en ollutkaan varsinaisesti eksyksissä – tiesin kaiken aikaa missä suunnilleen olin, ja mihin suuntaan pitäisi pyrkiä. Ongelma oli vain siinä, että siihen suuntaan ei päässyt…

Olin ajatellut pitkästä aikaa käydä kävelemässä pätkän kunnan luontopolkua. Reitti oli minulle aivan tuttu, olen aikaisemmin kulkenut sitä paljonkin, vaikka edellisestä kerrasta olikin jo kulunut useampi vuosi. Koska arvasin hikoilevani lenkin metsäosuudella ”kohtalaisesti”, päädyin kulkemaan ensin tietä pitkin polun toiseen päähän, josta sitten tulisin polkua pitkin ”melkein kotiin”.

Lenkki sujuikin oikein mukavasti, kunnes mäen päällä polun katkaisi myrskyn kaatama aukko. Koko mäen laki oli täynnä ristiin rastiin kaatuneita suuria kuusia. En kuitenkaan viitsinyt kääntyä takaisin, joten lähdin etsimään tietä aukon toiselle puolelle välillä kiipeämällä runkojen yli, välillä kömpimällä niiden alta. Koirat olivat ihan tohkeissaan tästä touhusta, ja kiskoivat milloin mihinkin suuntaan kaikenlaisten hajujen perässä.

Lopulta pääsin aukon vastakkaiselle laidalle. Mutta väärään kohtaan: polun jatkosta ei ollut tietoakaan. Mutta nou hätä, tiesin että minun pitäisi vain laskeutua alaspäin, niin pääsisin radan varteen ja siitä näppärästi kotiin. Rupesin siis etsimään helpointa reittiä rinnettä alas.

Rinne oli suhteellisen tiheäkasvuinen, mutta kuitenkin joskus muinoin harvennettu niin että maassa lojui pientä puuta kulkua vaikeuttamassa. Siellä oli myös runsaasti hirven/peuran polkuja, jotka minulle jo tuttuun tapaan ilmestyivät tyhjästä ja vähän myöhemmin katosivat ihan yhtä tyhjään. Koirat rynnivät hajujen perässä sinne tänne, minun oli lähes mahdotonta saada ne kiertämään puut edes keskenään samalta puolelta, saati sitten minun kanssani samalta puolelta.

Kaiken kukkuraksi rinne jyrkkeni siihen malliin, että ainoa mahdollinen tapa tulla sitä alas olisi ollut persliuku. Mutta siinä missä aikaisemmin vastaavassa tilanteessa alustana oli ollut sammal, oli tällä kertaa edessä risukkoa ja rankaa. Ei kiitos persmäkeä sellaisessa rinteessä. Joten totesin ainoaksi realistiseksi vaihtoehdoksi lähteä kulkemaan rinteen suuntaisesti, kunnes löytäisin alas vievän polun.

Ja löytyihän se polku, ja sitä myöten pääsin radan varteen ja kotiin. Yltä päältä hiessä, ja hikinen iho täynnä kuusenneulasia ja ties mitä muuta töyhkää. Jotka onneksi lähtivät, kun kotona pääsin suihkuun. Sen sijaan verinaarmut eivät lähteneet suihkussa. Ja niitä riitti, olihan asuvalintanani ollut sortsit ja t-paita… Ja illalla ohjelmassa olisi valmistujaisjuhlat… Onneksi olin suunnitellut pukeutuvani pitkiin housuihin ja 2/3-hihaiseen paitaan, jotka peittivät suurimman osan naarmuista. Luullakseni kukaan kanssajuhlijoista ei huomannut mitään, tai ainakaan kukaan ei maininnut asiasta.

Aika lailla tasan kuukausi sitten bloggasin edellisen kerran näistä metsäseikkailuistani. Honda-polkuja tässä on siis tallailtu myöhemminkin, mutta tuo parin viikon takainen myrskyaukko ja risukkorinne taitaa jo kuulua luokkaan ”CR-V-polku”… Mutta hauskaahan se vain on – ainakin jälkikäteen ajateltuna.