Joskus sokeakin kana löytää jyvän. Tai puusilmä kantarellin (sienikirjojen mukaan se kuuluu kirjoittaa yhdellä t:llä, vaikka miten tuntuu hassulta…). Minä en yleensä huomaa noita keltaisia herkkuja pudonneiden lehtien seasta, vaikka miten yrittäisin. Muistanpa sellaisenkin kerran, kun tunnin metsässä samottuani olin lähdössä kotiin tyhjän koppani kanssa, ja vastaan tuli pariskunta täysien kantarellikoriensa kanssa. Ihan varmasti olin etsinyt siltäkin alueelta josta he olivat tulossa! Oikeastaan ainoa paikka josta joskus onnistun löytämään kanttiksia on mökin piha – siellä niitä kasvaa tietyssä paikassa niin että jopa minä saatan ne havaita.

Eilen koirien kanssa jäljestäessäni bongasin metsästä kourallisen kantarelleja. Ja koska paikka ei ollut kovin kaukana, palasin sinne tänään ämpärin kanssa. Ennen lähtöäni olin varmistanut, että kaapista löytyy kantarellipussikeitto – mikäli sieniä olisi vain se eilen näkemäni kourallinen, voisin paistaa ne sattumiksi keittoon.

Suureksi ilokseni sieniä löytyi vähän enemmänkin – puhdistettuina ja pilkottuina korkealaitainen paistokasari tuli lähes täyteen. Olin jo metsästä soittanut siskolle hehkuttelupuhelun, ja samalla kysellyt reseptivinkkejä. Kotimatkalla piipahdin kaupassa hakemassa puuttuvat emneet, ja sit eikun kokkaamaan.

Ensin siis pilkoin puhdistetut sienet kuivalle pannulle ja kiehutin niin kauan että sienistä irronnut vesi ehti haihtua. Jääkaapista löytyi pieni paketti pekonikuutioita joiden viimeinen käyttöpäivä olisi huomenna, joten nakkasin ne toiselle kuivalle pannulle ja tiristelin rapeiksi.

Kun sienien neste oli haihtunut, lisäsin pannuun reiluhkon nokareen voita (sen kerran kun minä saan kantarellikastiketta, ei voissa säästellä – eikä margariinien kanssa piperretä) ja pieneksi pilpustetun sipulin. Ja ne pekonikuutiot. Kuullottelin vähän aikaa, sitten lisäsin purkin ruokakermaa sekä puoli pakettia savuporo-koskenlaskijaa. Varsinaisia mausteita en laittanut lainkaan, ainoastaan ripauksen suolaa (sitäkään ei tarvinnut kuin tosi vähän, kiitos pekonin).

Lisukkeeksi tein perunamuusin. Siitä tuli kyllä vähän tyylirikko, sillä vihanneslokerosta löytyneet ”uudet” perunat olivat sen näköisiä että katsoin parhaaksi nakata ne kattilan sijasta kompostoriin. Mitenkähän kauan ne olivat siellä jääkaapissa ehtineet muhiakaan…? Jouduin siis turvautumaan Mummon Muusiin, ihan syötäväähän sekin on, vaikkei vedäkään vertoja itse tehdylle.

Söin muusia ja sienimuhennosta niin että napa naukui, silti ruokaa jäi vielä ainakin kahdeksi, ellei peräti kolmeksi kerraksi. Vaikka vähällä oli, ettei hävikki olisi ollut totaalinen. Mutta kerrankin olin muistanut laittaa ruuanjämät riittävän ylös/kauas jäähtymään, niin ettei (edes) Tirri ylettänyt niitä varastamaan. Yritys on kyllä ollut kova, ainakin keittiöstä aika ajoin kuuluvasta kolinasta päätellen…

Totta kai minun piti kehua retostella harvinaislaatuisella sienilöydölläni myös facebookissa. Sillä seurauksella, että sain talon entiseltä asukkaalta vinkin toisesta kantarellipaikasta. Vieläpä tästä suhteellisen läheltä, joten huomenna voisi käydä testaamassa, josko puusilmä löytäisi sieltäkin jotain poimittavaa. Ellen sitten innostu piipahtamaan siellä vielä tänä iltana…

Sehän olisi jo ennenkuulumatonta, jos kantarelleja riittäisi ihan pakastimeenkin asti! Sellaista ei ole tapahtunut koskaan ennen.