”Hallittu teksti tämäkin, mikä osoittaa kaiken kaikkiaan varmaa kirjoittamista ja varmaa kirjoittajaa. Löydät sanan paikalleen, juuri sen oikean! Ei muuta kuin paljon kirjoittamista ja napakoita tekstejä, mihin niitä sitten päädytkin kirjoittamaan.” Siitä se syttyi, opettajan viime keväänä kirjoitusviestinnän viimeiseen lisätehtävään antamasta palautteesta: palava halu oppia vielä paremmaksi kirjoittajaksi.

Olen aina lukenut paljon ja monipuolisesti. Myös kirjoittaminen oli helppoa jo kouluaikoina, varsinkin sen jälkeen kun ainekirjoituksessa annetut aiheet alkoivat olla pääsääntöisesti asiapitoisia. Tosin ainoa muistiini tallentunut kouluaine on lukiossa opettajan antama otsikko ”Kirjailija kuolee nälkään Suomessa”. Kieli poskessa kirjoitin tarinan kirjailijasta, joka kuoli nälkään. Opettaja löysi asiasisältöäkin viikatemiehen hyräilyn lomasta. Hän ei myöskään kavahtanut kielioppisääntöjen rikkomista tehokeinona. Sain arvosanaksi 9 ½ ja tunsin löytäneeni omimman kirjoitustyylini – ja ennen kaikkea luovan kirjoittamisen ilon.

Nuo vastalöydetyt tyyli ja ilo saivat kuitenkin jäädä uinumaan lähes 30 vuodeksi. Yliopistossa ei tenttivastauksissa auttanut revitellä, toisaalta tentti tentiltä sain lisää varmuutta asiapitoisten esseiden kirjoittamiseen. Myös yli 20-vuotisen tutkijan urani aikana kirjoitin jatkuvasti tutkimussuunnitelmia, projektiraportteja, selvityksiä ja artikkeleita – siis asiatekstiä. Mieltäni lämmitti, kun kerran seminaarin kahvitauolla kuulin silloisen esimieheni kehuvan asiakkaalle: ”Pirkko on aivan uskomaton: kun hänelle antaa viisi tukisanaa, hän kirjoittaa aiheesta 50-sivuisen raportin viikossa.” Itse käytän samasta taidosta lempitermiäni ”puppusanageneraattori”. Kuulostaa sanalta joka voisi löytyä Sudenpentujen käsikirjasta, mutta tarkoitan sillä kykyä kirjoittaa pienen perehtymisen jälkeen lähes mistä tahansa aiheesta asiantuntevaa tekstiä, tai ainakin siltä vaikuttavaa.

Vuoden 2008 lopulla annoin periksi ystävien painostukselle ja liityin Facebookiin. Alkukangertelujen jälkeen tilapäivitykseni täyttyivät koirieni edesottamuksista ja omista töppäilyistäni. Tilapäivityksien on hyvä olla kohtuullisen lyhyitä ja napakoita, mutta pitkään uinunut kirjoittamisen iloni alkoi heräillä Ruususen unestaan. Samalla mielessäni alkoi kehittyä ajatus oman blogin perustamisesta.

Pari vuotta keräilin rohkeutta, kunnes vihdoin helmikuussa 2011 aloitin blogin ”Onneksi kukaan ei ollut näkemässä”. Pato oli murtunut, ja tekstiä pulppusi. Lukijakuntani koostui pääasiassa lähipiiristä, mutta se ei haitannut – pääasia oli, että sain kirjoittaa ja tehdä sen omalla tyylilläni, ilman asiatekstin tuomia rajoituksia. Vähitellen tahti rauhoittui ja kirjoittamisessa on ollut välillä pitkiäkin taukoja. Silti blogini on minulle tärkeä ja suhtaudun jokaiseen uuteen postaukseen kuin omaan lapseen, vaikkei niitä edelleenkään lue kuin ani harva. Kimmo Svinhufvudin tapaan kirjoittamiseni on jakaantunut asiateksteihin ja blogiin, tosin minun blogiani ei parhaalla tahdollakaan voi kuvailla termillä ”asiantuntijablogi”. Idea on kuitenkin jollakin tapaa sama: kirjoitan asiatekstejä tarpeeseen, ja mikäli ajatuksia ja tekstiä on yli ”varsinaisen” tarpeen, ne voi koota blogiin.

Perisuomalaiseen tapaan saan inspiraationi metsän keskeltä ja saunan lauteilta. En kuitenkaan kirjoita pelkästään haavan lehtien havinasta tai kiukaan sihinästä. Minulle metsä ja sauna ovat paikkoja, joissa ajatukseni kulkevat vapaasti. Siellä saan ideat teksteihini, kehittelen avaavat lauseet, rakenteet ja lopetukset. Siellä muokkaan ajatuksissani kaiken lähes kirjoittamista vaille valmiiksi. Tietokoneen äärellä tarvitsen enää istumalihaksia ja kymmensormijärjestelmää.

Kun sanoin itseni irti vakituisesta työpaikastani, ajatuksenani oli täydellinen alan vaihto. Viisikymppisenäkin voi vielä muuttaa suuntaa ja lähteä toteuttamaan unelmiaan, sikäli lähtökohtani on sama kuin Raili Miettisellä: opiskelu, työnvaihdos tai arvoremontti ei katso ikää. Olen aina ollut kiinnostunut vieraista kielistä ja suunnittelin kielenkääntäjän uraa. Sitä silmällä pitäen hakeuduin Alkio-opistoon opiskelemaan englannin perusopintoja, kielenkääntämistä ja kulttuurien välistä viestintää. Kun lukujärjestyksessäni oli tilaa, päädyin myös kirjoitusviestinnän kurssille. Tuo kurssi avasi silmäni: vaikka rakastan englantia, suomi on kuitenkin jotain vielä enemmän: Minun Kieleni. Sitä haluan oppia käyttämään paremmin, luontevammin, luovemmin. Ja juuri kirjoittaminen on minun tapani ilmaista itseäni. Avoimen yliopiston opintotarjontaa selaillessani löysin kirjoittamisen perusopinnot. Opintokokonaisuus tuntui heti omalta, varsinkin kun valinnaisista kursseista löytyi minua eniten kiinnostavat proosa ja tietokirjoittaminen. Tuskin maltoin odottaa syyskuun alkua ja hakutehtävän julkaisemista!

Edellä mainitsin suosimani käsitteen ”puppusanageneraattori”. Toinen lempitermini on ”verbaaliakrobatia”. Ihailen älykästä sanoilla leikittelyä ja pyrin siihen itsekin aina tilaisuuden tullen – tuolloin älykkyys voi tosin olla aika suhteellinen käsite… Kunnioitan sanoittajia, joiden lyriikat välttävät banaalin riimittelyn ja tuovat kuulijalle riemastuttavia ahaa-elämyksiä: Juice Leskinen, Hector, Martti Syrjä, onhan näitä. Kirjoittajana runous ja lyriikat eivät ole minun juttuni, mutta toivon vielä joskus pääseväni sanankäytössäni vastaavanlaiseen ilotteluun. Se on suunta johon haluan pyrkiä, unohtamatta myöskään asiallisemman tekstin entistä parempaa tuottamista. Kuten Svinhufvudille, minullekin kirjoittaminen on luonteva tapa olla maailmassa.

(Vapautan itseni vapaaehtoisesta vaalikaranteenista postaamalla hakutehtäväni Avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin – hakuohjeissa pyydettiin linkkiä mahdolliseen blogiin, ja minusta postaukset ennen hakutuloksen ratkeamista olisivat olleet keinotekoisia ja tarkoitushakuisia. Omituiset viittaukset muiden sanomisiin ja tekemisiin johtuvat tehtävänannosta.)