Siidan siskopuoli on astutettu. Vieläpä sellaisella uroksella, joka on minusta(kin) hieno mies ja mielenkiintoista sukua. Tällainen tieto on omiaan nostattamaan pentukuumeen (tuttavien kesken peku) huippulukemiin. Eikö tähän meidän laumaan vielä yksi pieni porokoira mahtuisi…?

Ei mahdu. Olen luvannut Haltille, että se saa arvokkaan vanhuuden, ilman jaloissa kieppuvaa pennunriiviötä. Sitä paitsi, kolme puoliholtitonta porokoiraa on maksimi, mitä pystyn kerralla lenkittämään. Jos koiria olisi neljä, joutuisin jakamaan lauman kahteen lenkitysryhmään. Ja niin kauan kuin täytyy töissäkin ehtiä käymään, ei aikani yksinkertaisesti riitä tekemään tuplalenkkejä. Joten joudun hillitsemään mieleni, ja toivomaan että Loimu astutettaisiin vielä toistekin joskus tulevaisuudessa, ja että silloin oma tilanteeni olisi parempi pennun ottamista ajatellen.

Pekuilu on sinänsä mielenkiintoinen ilmiö. Se poreilee hiljalleen pinnan alla lähes jatkuvasti, mutta aina aika ajoin se roihahtaa täyteen voimaansa. Niin kuin nyt. Olen kuullut ja lukenut erilaisia pentusuunnitelmia, mutta vain jotkut niistä – itse asiassa aika harvat – altistavat vakava-asteiselle pekulle. Useimmiten jos näin käy, on kyse emästä (tai miksei isästäkin), johon itse olen aivan erityisen tykästynyt. Tosin tällainen täsmä-pekuilu koskee oikeastaan vain lapinporokoiria, koska se on minulle tuttu rotu, ja tunnen koiria ja niiden sukuja ”henkilökohtaisemmin” kuin muissa roduissa.

Kaikki pennut ovat suloisia, varsinkin luovutusiän tuntumassa. Kuitenkin voin suhteellisen turvallisin mielin käydä katsomassa ystäväni labradoripentueita. Suloisinkaan labbispentue ei nostata pekua kohtuuttomasti, koska se ei vain ole minun rotuni. Sama koskee vaikkapa rotikoita. Tai sakemanneja, vaikka saksanpaimenkoiran pentu muistuttaakin erehdyttävän paljon lapinporokoiran pentua (tai päinvastoin).

Mutta annas olla, jos joskus tapaan jonkun pikkuterrierin pennun. Peku pomppaa välittömästi kattoon! Pikkuterroristit ovat minusta aivan hurmaavia otuksia, ja voin hyvin kuvitella, että joskus minulla vielä on sellainen itsellänikin. Sitä en tiedä, onko se cairni vai glenni vai kenties joku muu, mutta pienillä terriereillä on ihan oma paikkansa minun sydämessäni. Terrierikuumeen kuitenkin laukaisee lähinnä pennun tapaaminen, ei pelkkä tieto jostain tietystä pentueesta, niin kuin on laita porokoira-pekun kanssa.

Sitten on vielä se peku, joka iskee siinä vaiheessa kun tajuaa, että talossa todella on vajausta yhden koiran verran. Toisin kuin pentue- tai rotukohtainen täsmä-pekuilu, se ei laannu ajan myötä. Siihen ei auta mikään muu kuin koiranpentu. Aikoinaan koti-kotoa muutettuani kaipasin omaa koiraa, mutta minulla ei ihan heti ollut mahdollisuutta sitä ottaa. Sitten kun vihdoin erään joulun alla sain tietää, että seuraavana kesänä minulla voisi olla mahdollisuus ottaa kauan kaipaamani koiranpentu, kiihtyi peku nollasta sataan kolmessa sekunnissa. Ja rauhoittui vasta kun pieni tiibetinterrierin pentu nukkui sylissäni.

Seuraava kokonaisvaltainen pentukuume minuun iski reilu kymmenen vuotta myöhemmin, kun Panda-tibben vanhetessa tajusin, että jollen hanki uutta pentua ajoissa, minulla saattaa olla edessäni koiraton olotila siinä vaiheessa kun Pandasta aika jättää. Alkoi hillitön koirarotujen pähkäily, rotujärjestöihin soittelu, ja lopulta kasvattajien kiusaaminen pentukyselyillä. Eikä tämäkään peku hellittänyt, ennen kuin sain hakea Haltin Lappeenrannasta kotiin.

Haltin tulon jälkeen ei varsinaista koiravajausta ole ollut, täsmä-pekuilu on pitänyt huolen siitä että koiria on tullut lisää tasaisin välein eikä todellista vajausta koiramäärässä ole päässyt syntymään. Siidan emän tapasin ensimmäisen kerran kasvattajansa luona pentulaatikossa, tykästyin koiraan ja taisin varata itselleni Usvan pennun ennen kuin pentue oli edes pilkkeenä kasvattajan silmäkulmassa. Siidaan olen ihastunut niin paljon, että lopulta päädyin pennuttamaan sen ja jättämään itselleni yhden pennuista. Haltin jälkeen uusia koiria onkin tullut taloon aika tarkkaan viiden vuoden välein. Jos sama vauhti jatkuu, pääsen seuraavan kerran nuuskuttelemaan pennuntuoksua kotonani keväällä 2014.

Siihen asti ei auta muu kuin kärvistellä aina aika ajoin pekun kourissa. Onneksi nämä täsmä-pekut aina helpottavat aikanaan, viimeistään siinä vaiheessa kun kaikki pekuilun kohteet ovat onnellisesti uusissa kodeissaan. Sitä odotellessa täytyy vain yrittää hillitä itseään…