Enhän minä oikeastaan ollut edes eksyksissä. Lumisessa metsässä on aina mahdollista kääntyä ympäri ja palata omia jälkiään takaisin. Sitä paitsi, olin asentanut puhelimeeni SportsTracker-sovelluksen, jonka avulla saatoin seurata sijaintiani ja kulkemaani reittiä reaaliaikaisesti. Näin siis teoriassa.

Olin lähtenyt aamulenkille ajatuksenani kierrellä tuttuja metsäteitä ehkä noin tunnin ajan. Mutta heti alkumatkasta vastaan tuli nuori likka koirineen (nuori ainakin viisikymppisen silmin katsottuna). Olin nähnyt tämän parin kerran aikaisemminkin, silloin he ilmestyivät metsätielle polulta, jota olin itse viime kesänä yrittänyt löytää ”metsästä käsin”. Tuosta episodista on oma postauksensa viime kesäkuulta…

Mieleeni juolahti, että jos he tälläkin kertaa olivat tulleet samaa reittiä, voisin lumisessa metsässä seurata heidän jälkiään ja näin löytää ”meritien Intiaan” – tosin lopusta alkuun kuljettuna. Hetkeä myöhemmin järki muistutti, etten tiennyt missä tämä likka koirineen asui. Jos siis lähtisin seuraamaan heidän jälkiään takaisin päin, voisin päätyä ihan minne tahansa. Niinpä päätin olla fiksu, ja suunnata metsään samaa kelkkauraa pitkin jota olin käyttänyt jo kesällä. Vaan tällä kertaa olisin varuillani, ja kurvaisin ajoissa kelkkauralta vasemmalle. Sitten vain kulkisin suoraan kunnes kohtaisin likan ja koiran tuoreet jäljet, jotka johtaisivat minut takaisin radan varteen haluamaani polkua pitkin. Helppo homma!

Alku sujuikin moitteettomasti, huomasin missä kohdassa kelkkaura lähti kaartamaan väärään suuntaan ja siirryin seuraamaan metsäkoneen jälkeä. Miten helppoa, kun metsässä oli vain alle kymmenen senttiä lunta! Tosin lumen alla metsäkoneen jäljen pohjalla oli peilijää joka tasaisin välein aiheutti luiskahduksia… En kuitenkaan päätynyt kuin kertaalleen pitkin pituuttani lumienkeleitä tekemään.

Jossain vaiheessa metsäkoneen ura kääntyi mielestäni väärään suuntaan, ja jatkoin matkaani suoraan hakkuuaukean poikki. Koirilla oli kivaa, aukea oli täynnä eläinten jälkiä ja jätöksiä, joten valitsin aukean vastakkaiselta reunalta kiintopisteen jota kohti suunnistimme ei-niin-lyhintä reittiä pitkin. Yritin tarkastaa sijaintini kännykästä, mutta totesin ruudulla olevan vain tyhjää, jonka poikki hoiperteli epämääräinen punainen viiva. Lähimmälle tielle oli sen verran matkaa, ettei se näkynyt ”kartalla”. Mutta vaikkei tarkkaa sijaintia nähnytkään, näki kuljetun reitin ja sen hetkisen kulkusuunnan.

Metsän reunaan päästyämme tarkistin puhelimesta uudestaan kulkusuuntamme. So far so good, matka jatkukoon samoilla asetuksilla. Sillä suunnalla kuitenkin törmäsimme myrskyn kaatamien puiden paljouteen. Lumen peittämällä hakkuuaukealla oli oma haasteensa kulkea risujen piilotellessa lumen alla. Myrskynkaadot olivat kyllä helposti havaittavissa, mutta eipä ollut kovin helppoa siinäkään maastossa, yrittää kiertää tai ylittää lantion korkeudella sikin sokin lojuvia runkoja. Niinpä päädyin palaamaan hakkuuaukean reunaan ja jatkamaan matkaa metsän ja aukean rajamailla.

Seurattuani jonkun aikaa aukon reunaa päätin varmistaa kulkusuuntani kännykästä. Yllätyksekseni huomasin tehneeni laajan U-kaarroksen ja kulkevani täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus. Siispä laaja kaarros takaisin päin, ja matka jatkukoon. Tässä vaiheessa totesin, että jollen halua palata omia jälkiäni takaisin (mitä EN halunnut), minun tulisi seurata sijaintiani kartalla vähän tiuhempaan tahtiin.

Näin sain huomata kävelleeni välillä täyden ympyrän (minkä olisin kyllä voinut päätellä myös siitä, että törmäsin omiin jälkiini...) Vähän myöhemmin kännykkä paljasti minun tehneen kauniin kahdeksikon – ja huomasin olevani jo kolmatta kertaa samoilla jäljillä. Totesin, ettei omia jälkiä pitkin palaaminen enää kuulunut vaihtoehtoihin: olin kulkenut sellaisen sykerön, etten enää tiennyt mihin suuntaan minun olisi pitänyt jälkiäni seurata.

Suunnan valitsemisessa ilmansuuntien eikä maaston mukaan on se huono puoli, että kyseisellä menetelmällä tuppaa päätymään mitä karmeimpaan risukkoon. Setviessäni joka suuntaan sinkoilevien koirien hihnoja mietin, miten paljon helpompi olisi kulkea, jos vain päästäisin koirat irti. Mutta siinä tapauksessa olisi ihan liian todennäköistä, että itseni lisäksi hukkaisin myös nuo metsästyslinjaiset porokoirani. Kuinka ollakaan, ajatus ei oikein houkutellut.

Jossain vaiheessa metsän läpi kuului junan ääni. Koska tavoitteenani oli päästä radan vartta kulkevalle metsätielle, suuntasin kulkuni tietysti ääntä kohti. Vähän matkaa kuljettuani päätin kuitenkin taas kurkata kännykkää – ja totesin kulkevani taas kerran aivan päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus. Mitä ilmeisimmin junan ääni oli kuulunut tunnelin väärästä päästä…

Oman haasteensa tilanteelle loi myös tihenevällä frekvenssillä akkulähestyhjää kiljahteleva puhelimeni. En uskaltanut varmistaa kulkusuuntaani kuin harvakseltaan, ettei puhelin pimenisi kokonaan ja jättäisi minua keskelle metsää hortoilemaan. Lapsen soittaessa (”Äiti, miks sää kuulostat noin hengästyneeltä?”) päätin puhelun hyvin lyhytsanaisesti.

Lopulta päädyin kuin päädyinkin radan varteen, noin 50 metrin päähän paikasta johon olin pyrkinyt – mutten ollut kertaakaan nähnyt likan ja koiransa jälkiä, joita olin lähtenyt etsimään. Läpimärkänä hiestä ja vesi-/räntäsateesta lähdin kulkemaan tuttua tietä kotia kohti. Kotona SprotsTracker kertoi minun kulkeneen melko tarkkaan viisi kilometriä. Aikaa oli kulunut pari tuntia, joten keskinopeus ei ollut mitenkään päätä huimaava. Kartan perusteella tavoitteenani ollut reitti olisi ollut ehkä 3,5 tai enintään neljä kilometriä, joten reilun kilsan verran onnistuin hortoilemaan ylimääräistä sinne tänne.

Meritie Intiaan ei siis löytynyt tälläkään kertaa, joten Kolumbuksen on vain jatkettava seikkailujaan. Että minä rakastan asua täällä, loppumattomien lenkkivaihtoehtojen vieressä! Sellaista syytä ei ole, joka saisi minut muuttamaan takaisin taajama-alueelle…